Seuraavan kerran silmät avattuaan Siru ymmärsi heti olevansa sairaalassa. Katon karun kirkkaat loisteputket pistelivät hänen silmiään ja saivat hänet näkemään silmät suljettuaan villisti kieppuvia pilkkuja. Kaikkialla oli muodottoman valkoista ja kolkkoa, ilmassa leijui desinfiointiaineen pistävä tuoksu. Hetken aikaa Siru tunnusteli oloaan ja lämmin välkähdys läikähti hänen lävitseen.
Hän oli elossa!
Hän oli kuin olikin elossa, eikä olo tuntunut lainkaan niin kovin kurjalta, mitä nyt hieman tokkuraiselta ja pää tuntui turvonneelta.
Siru käänteli varovasti päätään nähdäkseen ympärilleen ja sai huomata olevansa huoneessa yksin. Sängyn viereinen pöytä oli täynnä kukkakimppuja sekä kortteja, mutta mikä päivä nyt olisi? Kuinka kauan hän oli mahtanut olla tajuttomana? Siru yritti hädissään etsiä ympäriltään vihjeitä vallalla olevasta ajankohdasta, mutta ei nähnyt huoneen seinällä edes kelloa.
Hän hivuttautui hitaasti ylös istumaan, oikoi voimattomilta tuntuvia jäseniään ja huomasi olevansa jälleen kiinni tippaletkussa. Kaikki raajat tuntuivat kuitenkin toimivan!
Silloin sattui käytävällä ohi kävelevä hoitaja vilkaisemaan oven pienestä ikkunasta sisälle ja riensi säikähtäneen näköisenä hänen luokseen.
-”Oijoi, älkää vain vielä nousko!” hän huusi ja tuli toppuuttelemaan Sirua.
Siru ihmetteli hoitajan voimakasta reaktiota, mutta laskeutui kuitenkin takaisin vuoteelle.
-”Odota, minä voin nostaa sinun selkänojasi pystyyn, niin pääset istumaan mukavammin.” nainen hössötti ja sääti sängyn päädyn puoli-istuvaan asentoon.
-”Mikä päivä nyt on..?” Siru yritti sanoa, mutta kuuli suustaan tulevan vain tukahtunutta rohinaa.
-”Ei hätää, lääkäri tulee ihan kohta.” hoitaja sanoi nopeasti ja vilkuili levottomana ovelle päin.
Miksi hoitaja oli niin hädissään? Siru ihmetteli ja ryki kurkkuaan, yrittäen jälleen puhua hoitajalle, mutta tuloksena oli edelleen epäselvää raakkumista.
-”Ei hätää, ei hätää…” hoitaja toisti edelleen taputtaen Sirun hartiaa, mutta Siru meinasi jo hermostua, sillä hoitajalla itsellään näytti selvästi olevan jokin hätänä, niin hädissään hän tuntui olevan.
Siru ei voinut käsittää mistä oikein olisi kyse.
Kun Siru oli jo aivan varma, että hoitaja pian pyörtyy hermostuksestaan, hän kuuli käytävältä askeleita ja pian huoneeseen riensi oikea valkotakkisten komppania. Kaikki alkoivat hyöriä ja pyöriä hänen ympärillään kuin viimeistä päivää ja tutkia häntä jokaiselta senttimetriltä. Yksi vanhempi herra, lääkäri varmaan, tutki hänen kasvojaan lampulla ja kysyi sitten.
-”Jos kuulet ja ymmärrät puheeni, yritä nyökätä”.
Siru nyökkäsi ja alkoi nyt itsekin huolestua. Miksi hän ei kuulisi tai ymmärtäisi…?
Lääkäri esitti vielä muutaman kysymyksen, johon Sirun oli vastattava joko päätän nyökyttämällä, tai pudistamalla.
Kun Lääkäri oli selvästi varmistunut siitä, että Siru todella oli järjissään, hän nyökkäsi ja pyysi sitten Sirun ympärillä pyörineet valkotakkiset poistumaan.
-”Olet varmasti hämilläsi tästä kaikesta pyörityksestä, mutta asia on nyt niin, että sinä olet juuri herännyt kolme kuukautta kestäneestä koomasta.”
-”Mitäh?” Siru yritti huudahtaa.
-”Muistatko sen erään kevättalven päivän, kun olitte ystäviesi ja mummosi kanssa metsäretkellä?” lääkäri kysyi ja katsoi Sirua tutkivasti kurkistaen silmälasiensa yli.
Siru nyökkäsi.
-”Sinä päivänä tapahtui jotakin, joka altisti sinut niin suurelle sähkön säteilylle, että vaivuit koomaan. Emme olleet lainkaan varmoja, kuinka kauan koomasi tulisi jatkumaan, joten heräämisesi nyt oli mielle melkoinen yllätys. Mutta mieluinen tietenkin.” lääkäri sanoi ja hymyili nyt lämpimästi. ”Mutta nyt minä luulen, että sinun omaisesi haluaisivat palavasti päästä tapaamaan sinua. Heille on ilmoitettu sinun heräämisestäsi ja he ovat varmasti jo matkalla tänne.”
Lääkäri jätti hänet hetkeksi itsekseen, sulattelemaan uutista.
-”Kolme kuukautta?” Siru mietti. ”Kokonaiset kolme kuukautta sairaalavuoteessa ja tiedottomana?” Ajatuskin huimasi häntä. Kun Siru katsahti pöydällä olevia kukkia, hän huomasi, kuinka niistä osa todellakin oli jo lakastunut ja pöydälle oli varissut käppyräisiä terälehtiä. Sitten hänen silmänsä osuivat kukkakimppujen lomassa makaavaan keppihevoseen.
-”Midas!” Siru henkäisi ääneen ja kohottautui vaivoin hapuilemaan sitä käsiinsä.
Mutta entäs Joonas? Blanco? Kuinka heille oli käynyt? Jälleen kerran Siru joutui istumaan kärsimättömänä sairaalan vuoteessa ja odottaa vastauksia. Minuutit tuntuivat kestävän ikuisuuden, kunnes hän kuuli jälleen askeleita käytävältä ja tunnisti äitinsä kasvot oven lasin läpi.
-”Äiti!” Siru yritti huutaa, mutta ääni ei vieläkään aivan totellut.
Ei kait se ihmekään olisi, olihan hän ollut puhumatta kokonaisen neljännes vuoteen. Äidin takana huoneeseen asteli myös mummo. Siru näki, kuinka äiti puhkesi heti hänet nähtyään itkuun ja riensi hänen luokseen hukuttaen hänet halauksiin ja suudelmiin. Mummo saapui vuoteen vierelle ja tarttui hänkin Sirua kädestä. Miten helpottunut Siru olikaan heidät nähdessään! Hän saisi nähdä jälleen itselleen rakkaat ihmiset, hän sai nähdä vielä äitinsä, eivätkä hyvästit olleetkaan olleet lopulliset.
Äidin jälleennäkemisen liikutus oli hieman laantunut, kun hän oli saanut silitellä tytärtään hyvän aikaa ja uskonut viimein, että hän todella oli siinä, omana itsenään, mummo pyysi saada jäädä hetkeksi Sirun kanssa kahden. Äiti pyyhki silmiään ja suostui lopulta lähtemään, mutta vain hetkeksi.
Äidin painettua ovi kiinni perässään, mummo siveli yhä Sirun kättä ja katseli Midasta, joka oli vuoteessa Sirun vierellä.
-”Minä tiesin kyllä, että sinä virkoaisit. Se oli vain ajan kysymys.” mummo sanoi pehmeästi ja iski Sirulle silmää. ”Tiesin, että Midas kyllä parantaisi sinut.”
-”Mitä oikein tapahtui?” Siru sai viimein kuiskattua, vaikka kurkku tuntui yhä karhealta ja kuivalta.
Mummo katsoi Sirua hetken tarkkaavaisena suoraan silmiin, kuin arvioiden Sirun tilaa.
-”Te onnistuitte.” hän sanoi viimein ja hymyili lempeästi. ”Te onnistuitte pelastamaan Blancon ja Voltan, te onnistuitte tekemään Matiaksen viimeisistä hetkistä niin hyvät, kuin se vain oli mahdollista.”
Siru näki mummon katseessa myös tuskaa nämä sanat sanoessaan.
-”Entäs Joonas…?” Siru kähisi.
-”Matka oli teille kummallekin raskas. Midaksen sähkökenttä oli teidän palatessa jo niin voimakas, että se oli koitua teidän kohtaloksenne… Mutta te selvisitte, kaikki.”
Samassa huoneen ovi kävi ja Siru ajatteli äitinsä jo palaavan. Yllätyksekseen hän näki ovesta saapuvan Hillan, joka työnsi edellään pyörätuolia, jossa istui…
-”Joonas!” Siru voihkaisi.
Ei kai vain…? hän ajatteli säikähtäneenä.
-”Ei mitään hätää.” Joonas vastasi ja rullaili lopulta itse tuolillaan Sirun sängyn viereen. ”Olimme juuri tulossa kuntoutuksestani, kun kuulimme, että olet viimein herännyt.”
Hilla kiiruhti Sirun sängyn äärelle ja halasi Sirua niin helpottuneen oloisena, että Sirukin oli purskahtaa itkuun.
-”Miten ihanaa nähdä sinut siinä!” Hilla sopersi ja pidätteli itkuaan hänkin. ”Vaikka uskoimme vakaasti, että sinä heräät, se tuntui silti kestävän ikuisuuden…” hän jatkoi nieleskellen.
-”Kuntoutuksesta…?” Siru sai kuitenkin vaivoin sanottua ja kääntyi jälleen Joonaksen puoleen.
-”Äsh, älä suotta tätä säikähdä.” Joonas sanoi hyväntuulisesti ja taputti pyörätuolinsa käsinojaa. ”Tämä on vain väliaikaista, annas kun selitän.”
Ja niin Siru sai kuulla, kuinka heidän seikkailunsa oli päättynyt. Hän oli menettänyt tajunsa jo kukkulalla, kuten itsekin hämärästi muisti. Mutta syy ei ollut missään muussa, kuin Midaksen alituiseen kasvavassa voimakentässä, joka oli voimistunut entisestään tammojen saavuttua.
-”Se olisi tainnuttanut minutkin, ellen olisi ollut nopea.” Joonas kertoi.
Niinpä Joonas oli napannut tajuttoman Sirun harteilleen ja kantanut tämän Midaksen luokse. Hän oli nostanut Sirun Midasen selkään makaamaan ja matkustanut itse Blancolla.
-”Kaikki kävi niin nopeasti ja sitten olimmekin jo lammella.” hän jatkoi.
-”Me istuimme mummosi kanssa teltan luona, kun ilma alkoi tuntua sähköiseltä ja tuntui aivan siltä, kuin ilma ympärillämme olisi värähdellyt. Siitä tiesimme, että palaisitte pian.” Hilla sanoi.
Valtava sähkölataus oli vaikuttanut heihin eri tavoin. Sirun sähkö oli lamaannuttanut täysin ja vaivuttanut hänet koomaan, mutta Joonas oli pysynyt toimintakykyisenä loppuun saakka. Mutta sähkö ei ollut jättänyt häntäkään täysin vaurioitta. Siru sai kuulla, kuinka heidän ilmestyttyään takaisin lammelle, Joonas ei ollut kyennyt kävelemään.
-”Jalkani olivat kuin halvaantuneet.” hän selitti.
Mutta kun he olivat viimein päässeet sairaalaan, oli halvaus todettu nopeasti ohimeneväksi, vaikka tosin kuntoutusta vaativaksi.
-”Olemme käyneet täällä Hillan kanssa päivittäin, nyt minä kykenen jo kävelemään pieniä pätkiä itsenäisesti.” Joonas sanoi ja hymyili. ”Kyllä minä paranen entiselleni, niin lääkäritkin jo sanovat.”
-”Mutta vaikka olimme täysin varmoja, että sinäkin tokenet, aloimme olla jo huolissamme.” Hilla tokaisi. ”Kolme kuukautta… Se on todella pitkä aika.” hän huokaisi.
-”Mutta ehkä sinun kehosi vaati juuri sen ajan, että se pystyi parantamaan sähkön jättämät jäljet.” Joonas sanoi pohtivansa.
-”Ja miten huolissaan kaikki olivat… äitisi, Kata ja Pete… ja kaikki!” Hilla huudahti.
-”Mutta nyt kaikki on hyvin.” Mummo sanoi ja keskeytti sisarusten puhetulvan. ”Te koitte aikamoisen seikkailun, mutta rohkenen väittää olevani oikeassa kun sanon, että tästä se teidän todellinen seikkailunne vasta alkaa.”
Mummon silmät tuikkivat.
Mummo otti yllättäen maassa lojuneen kassinsa syliinsä ja kaivoi sieltä esiin tummanruunikon keppihevosen, sitten vitivalkea Blancon, sekä virheettömän taikahevosten tarinan.
-”Onhan ovi varmistettu?” mummo sanoi Hillalle ja virnisti.
Hilla nousi salaman ylös sängyn laidalta ja käveli ovelle, kurkistaen sen ikkunasta ulos.
-”Tyhjää on!” hän lausui sitten.
Samassa kaikki kolme keppihevosta, Midas mukaan luettuna kohosivat ilmaan ja hetken päästä Volta, Blanco ja Midas seisoivat upeina ympäröiden Sirun sängyn. Siru nauraa kihersi, kun jokainen heistä vuoronsa perään laski innokkaana turpansa hänen poskelleen ja puhalsi lämmintä ilmaa hänen kasvoilleen. Hevoset näyttivät kuin kolmipäiseltä lohikäärmeeltä, tungeskellessaan siinä malttamattomina hänen yllään, päitään heilutellen.
-”Ihana nähdä teitäkin!” hän sanoi ja siveli niistä jokaisen samettista turpaa.
Miten kauniita ne olivatkaan. Jokainen.
Sitten Siru kohottautui varovasti istumaan. Midas seisoi aivan hänen vierellään ja Siru painoi otsansa sen leveää otsaa vasten ja silitti tämän harjaa. Hän sulki silmänsä ja hetkeksi aikaa ympäröivä maailma hävisi.
He olivat yhä Midaksen kanssa yhtä.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay