Siru asteli koulun pihalle jännittyneenä. Hän ei saisikaan livahtaa luokkaan rauhassa, sillä piha oli täynnä oppilaita. Siru joutui harmikseen huomaamaan, että eilinen kuvaepisodi ei ollut unohtunut keneltäkään, vaan hän tuntui saavan osakseen katseita ja supatusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
-”Jaahas. Ei kait auta muu kuin ottaa sitten tämäkin kura niskaan…” Siru huokaisi.
Hän tunsi olonsa raskaaksi raahustaessaan pihan halki tuntien muiden katseet tiukasti selässään. Itse hän tuijotti visusti maahan, ettei hänen tarvitsisi nähdä muiden reaktioita. Sirun saapuessa koululuokkansa eteen, hän huolestui, sillä Hillaa ei näkynyt missään. Miksi Hilla ei ollut jo tullut? Hilla oli yleensä aina hyvissä ajoin koululla ennen häntä.
Siru vetäytyi istumaan lattialle oven viereen, kun hän huomasi jonkun kävelevän häntä kohti.
-”Onko se todella totta?”
Siru katsoi ylös ja näki Nellin seisovan nyreänä hänen edessään.
-”Siis se, että sinä ja Joonas olette nyt yhdessä?”
-”En kommentoi.” Siru vastasi lyhyesti ja yritti hautautua hupparinsa huppuun.
-”Uskomatonta!” Nelli tuhahti ja kiepsahti äkisti kannoillaan ja lähti kävelemään rivakasti pois.
-”Ja mitä se asia ylipäätänsä sinulle kuuluu?” Kuuli Siru äänen sanovan kauempaa.
Joonas käveli käytävää pitkin ja mulkaisi Nelliä sekä muita ympärillä parveilevia tilanteesta kiinnostuneita oppilaita vihaisesti. Hän tuli Sirun luokse, käski tätä nousemaan ja tulemaan mukaansa. Siru katseli hämmentyneenä ympärilleen ja yritti nousta ylös, jolloin Joonas tarttui häntä kädestä ja nykäisi hänet vaivattomasti jaloilleen.
-”Tule, minulla on sinulle vähän asiaa.” Joonas jatkoi viileästi.
Joonas käveli hänen vierellään kiukkuisena kuin ampiainen ja Siru tunsi kauhun lävistävän kehonsa. Noniin.. kohta hän saisi tuntea Joonaksen pettymyksen ja vihan nahoissaan… Ja varmaan Hillankin. Siru mietti sekavana mitä sanoisi ja miten ottaisi kaiken tulevan vastaan.
Äkkiä Joonas pysähtyi ja kääntyi Siruun päin.
-”Että minä en voi sietää tuota..!” Hän äyskäisi.
-”Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani… En tiedä miten kaikki meni niin…” Siru sopersi ja tunsi kurkkuaan kuristavan.
-”Mitä sinä höpötät?”
-”Nokun minun takiani kaikki nyt luulevat että olemme yhdessä ja se tuntuu sinusta varmasti kamalalta ja…”
Joonas puhkesi yllättäen nauramaan. Siru tunsi itsensä idiootiksi seistessä siinä nauravan Joonaksen edessä itku silmässä.
-”En minä sitä!” Joonas sanoi katsoen Sirua nyt lempeämmin. ”En vain siedä tuota Nelliä. Hän on piirittänyt minua siitä asti kun tulin ensimmäistä kertaa kouluun. Hän ei tunnu uskovan sitä, että minä en ole kiinnostunut hänestä. Kaiken lisäksi, hän on vihjaillut muille useaan otteeseen, että minun ja hänen välillä olisi muka jotakin.”
-”Siis mitä?” Siru sanoi yllättyneenä. ”Onko Nelli mustasukkainen… minulle?”
-”No aivan varmasti. Ja sitten hän pistää pikku kätyrinsä levittelemään sinusta ja minusta perättömiä juoruja yhden typerän kuvan perusteella, kun ei kestä tulla torjutuksi. Kuinka halpamaista! Ja sitten hän vielä ihmettelee, miksi en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä…”
Nyt Siruakin jo nauratti. Uskomatonta! Nelli oli kateellinen hänelle! Sitä hän ei olisi ikinä osannut odottaa, mutta kuinka salakavalan hyvältä se tuntuikaan.
-”Eikö sinua sitten haittaa, että kaikki nyt luulevat, että me olemme pari?” Siru kysyi varovasti.
-”Pyh, ei todellakaan. Kuule, sata kertaa mieluummin annan ihmisten luulla, että seurustelen sinun kanssasi, kuin että he luulevat minulla olevan jotakin tekemistä Nellin kanssa.”
Sirun sydän meni odottamattomasta kehusta aivan kippuralle, mutta hän yritti malttaa mielensä. Niin ihanalta kun ajatus Joonaksesta ja hänestä yhdessä tuntuisikaan, siitä oli turha haaveilla, ainakaan vielä.
-”Mutta oli minulla muutakin asiaa. Hilla pyysi soittamaan ruokatunnilla, hänelle nousi korkea kuume eilen illalla ja hän joutui näin ollen jäämään tänään kotiin. Hilla haluaa jutella kanssasi, kun ei eilen enää kyennyt soittamaan.”
-”Onko Hilla minulle vihainen…?”
-”Miksi sinä aina luulet, että kaikki ovat sinulle jostakin vihaisia?” Joonas vastasi pehmeästi. ”Ei, Hilla ei ole sinulle vihainen. Miksi olisi? Jerelle hän on vihainen.. Tai itse asiassa tämä on aika lailla viimeinen asia mitä hän tällä hetkellä edes miettii. Me juttelimme eilen koko illan ja lopulta hän oli niin uupunut, että nukahti. Mutta soita hänelle kun ehdit.”
Joonas oli jo lähtemässä oman luokkansa suuntaan, kunnes kääntyi vielä huikkaamaan.
-”Äläkä Siru välitä noista typeristä tyhjänjauhajista, meillä on edessämme paljon tärkeämpiä ja mielenkiintoisempia asioita!”.
Siru heilautti Joonakselle kättään ja nyökkäsi päättäväisesti. Näinhän se asia todella oli. Aivan sama, mitä muut ajattelivat, he eivät tienneet Sirun elämästä ja keppihevosen todellisesta luonteesta mitään.
Ja hyvä niin.
Keploteltuaan aamupäivän oppitunnit kunnialla läpi, Siru etsi rauhallisen paikan ja soitti Hillalle. Hilla vastasi heti, mutta kuulosti kovin flunssaiselta. Hilla kertoi, kuinka he olivat jutelleet Joonaksen kanssa myöhään yöhön asti ja kuinka hänelle oli noussut kuume ja hän oli nukahtanut sohvalle, simahtanut kuin lamppu.
-”En voi käsittää, että Joonas oli tiennyt taikahevosista koko ajan, ja mitä kaikkea hän onkaan joutunut yksin kantamaan sisällään kaiken aikaa! En ihmettele enää ollenkaan, että hän on ollut niin sulkeutunut.” Hilla huokaisi.
-”Kertoiko hän sinulle Veronicasta?”
-”Kertoi kyllä…”
-”Tunsitko sinä hänet?”
-”Tunsin ja en, en minä heidän kanssaan paljoa aikaa viettänyt, mutta tiesin että he seurustelivat. He halusivat pitää matalaa profiilia, sillä Anna ei pitänyt siitä, että tallilla ilmeni ihmissuhdedraamoja. Minä luulin vain, että he erosivat… Että Veronica ei voinut sulattaa Joonaksen muuttoa takaisin Suomeen. En olisi ikinä arvannut, että siinä oli käynyt niin.. Että hän oli menettänyt muistinsa. Kuinka kamalaa!”
-”Niinpä… Ja se oli Midaksen syytä.” Siru vastasi synkkänä.
-”Tämä on niin ihmeellistä. Ja olen samaa mieltä Joonaksen kanssa, että se ei voi olla sattumaa, että hän törmää samaan taikahevoseen toistamiseen. Minä uskon, että me selviämme tästä yhdessä. Se, mitä Veronicalle tapahtui, oli toki kamalaa, mutta en usko, että se oli Midaksen syy.”
-”Mitä tarkoitat?”
-”Kukaan ei ollut näkemässä tapahtumia. Me emme voi olla varmoja, että syyllinen olisi ollut juuri Midas.”
-”Mutta emme voi myöskään olla varmoja, ettei se olisi ollut Midas…” Siru intti, vaikka tiesi, että se oli turhaa.
Hilla oli jo päättänyt olla syyttämättä keppihevosta, mutta Siru ei ollut vielä vakuuttunut. Vain hän yksin tiesi sen, miltä Midas oli näyttänyt, kun se oli tullut Sirua kohti sen näköisenä, kuin olisi halunnut satuttaa häntä. Sirua jännitti nyt entistäkin enemmän, kun hän mietti seuraavaksi tulevaa muodonmuutosta.
-”Sinulla on nyt apunasi Joonas. Älä unohda sitä!”
-”Mutta riittääkö se?”
-”Sinä et ole nähnyt Joonasta hevosten kanssa. Vaikka kuinka hehkuttaisin häntä, sinä et uskoisi. Sinun on vain nähtävä hänet omin silmin. Aivan kuten minunkin oli nähtävä Midas omin silmin. Joonas on us-ko-ma-ton.”
-”Hyvä on, hyvä on.”
-”Ja tiedätkö miksi Nelli on jahdannut häntä koko tämän ajan?”
-”Koska hän on niin hyvännäköinen?” Siru heitti osittain vitsillä, mutta vain osittain.
-”No varmasti silläkin on osaa asiaan, mutta Nelli on nähnyt Joonaksesta videoita. Niitä löytyy netistä Annan julkaisemina myyntitallin kanavalta ja Nelli on nähnyt ne. Katso ne itse, niin saat mielenrauhan.”
-”Mitä? Onko Joonas kuuluisa…?”
-”No miten sen nyt ottaa, Saksassa hänet alettiin jo tuntea kautta maan, mutta ulkomailla asti hän ei vielä ehtinyt käymään.”
-”Mitä tarkoitat?”
-”Niin. Eikö Joonas kertonut sinulle? Kun Anna tajusi kuinka taitava Joonas todella oli, hän alkoi tarjota tallillaan ongelmahevosten koulutusta, Joonaksen avustuksella. Se oli aluksi haastavaa, sillä Joonas ei voinut pitää valmennuksia omalla nimellään, sillä hän oli vielä alaikäinen, mutta Annan kanssa se onnistui. Anna markkinoi palvelua ja toimi pääratsuttajana, mutta Joonas teki todellisuudessa kaiken työn. Pikkuhiljaa ihmiset saivat kuulla ihmeellisestä tallipojasta, joka ratkaisi ongelman kuin ongelman ja Anna päästi Joonaksen lopulta itse parrasvaloihin. He ehtivät järjestää muutaman avoimen tapahtumankin asian tiimoilta, jonne ihmiset saivat ilmoittaa omia hevosiaan ja Joonas ratkaisi hevosten ongelmia suoraan yleisön edessä.”
Siru haukkoi henkeään.
-”Mitä ihmettä? Miksi minä en ole tiennyt tästä mitään? Miksi et ole kertonut minulle?”
-”Mitä se olisi muuttanut? Minä kyllä kerroin sinulle, että Joonas on taitava.”
-”Mutta että hän on kuuluisa…”
-”Mitä sitten? Hän ei halua olla kuuluisa. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin Nellin kaltaisia hännystelijöitä, jotka haluavat vain jotenkin hyötyä hänestä. Hän on itse toivonut, etten puhuisi asiasta kenellekään. Joonas ei halunnut julkisuutta, hän vain ikään kuin ajautui siihen Annan vaikutuksen alaisena. Muutto takaisin Suomeen antoi hänelle mahdollisuuden perääntyä Annan hänelle laatimistaan suunnitelmista.”
-”Ymmärrän…” Siru sanoi hiljaa.
Jälleen hänen päässään ajatukset heittivät häränpyllyä. Mitä kaikkea hän vielä saisi kuulla? Sirulle alkoi tulla olo, että hän ei voinut enää lainkaan uskoa, että tiesi yhtään mistään mitään.
-”Katso ne videot.” Hilla vielä lisäsi.
-”Sen teen.”
-”Mutta koska olen edelleen kuumeessa, sinun ja Joonaksen on aloitettava Midaksen kanssa työskentely ilman minua. Äiti pitää minua vielä vankinaan varmaan ainakin muutaman päivän ajan, joten älkää turhaan odottako minua, minä hyppään mukaan remmiin kun vain tästä tokenen!”
Hillan ääni kuulosti, jos mahdollista, entistäkin kipeämmältä ja hän lopetti puhelun massiivisen yskänpuuskan saattelemana.
Siru käveli ruokalaan pää humisten, noukki seisovasta pöydästä muutaman lihapullan ja perunan lautaselleen, istuutui ruokalan perimmäiseen nurkkaukseen ja alkoi selata nettiä närppien samalla ruokaa lautaseltaan. Hetken etsimisen jälkeen hän löysi saksankielisen videon, jonka alussa pisamanaamainen ja punatukkainen, noin kolmekymppinen nainen, joka esittäytyi Anna Richteriksi, selosti jotakin saksaksi. Taustalla näkyi ihmisiä tupaten täynnä oleva katsomo. Sitten video siirtyi seuraamaan poikaa ja vapaana juoksevaa hevosta, jotka työskentelivät pyöreäksi aidatulla alueella. Siru tunnisti Joonaksen oitis. Joonas oli aitauksen keskellä kyykyssä ja tarkkaili hevosta herkeämättä tummilla silmillään. Hevonen, jolla oli varusteet päällään, juoksi ensin levottomana ympäri aitausta, kunnes Joonas nousi ylös seisomaan ja liikautti kättään. Hevonen pysähtyi oitis ja kääntyi korvat hörössä Joonasta päin. Joonas mumisi jotakin rauhoittavalla äänellä ja käveli hitaasti hevosta kohden. Hevonen säpsähti aluksi Joonaksen kosketusta, mutta lopulta hevonen antoi Joonaksen silitellä ja taputella itseään joka puolelta ja puolihuomaamattomasti Joonas olikin jo taiteillut itsensä hevosen selkään ja ravasi sillä aitausta ympäri tyynen rauhallisesti.
Yleisö taputti ja hurrasi. Kamera palasi Annaan, joka lopetti otoksen englanninkielisiin sanoihin.
-”And so he did it again!”
-”Tuo oli nuori hevonen, jota oli kohdeltu kaltoin. Se pelkäsi ihmisiä, eikä halunnut päästää niitä lähelleen.”
Siru pomppasi ilmaan säikähdyksestä.
Hän tajusi Joonaksen seisovan takanaan ja katsovan videota hänen olkansa yli. Siru yritti vaistomaisesti piilottaa puhelimensa.
-”Älä suotta.” Joonas sanoi ja istuutui Sirua vastapäätä. ”Nyt sinä sitten tiedät senkin.”
-”Mutta miksi et kertonut minulle itse?” Siru kysyi nolona, kun oli toennut säikähdyksestään.
-”En minä halua, että ihmiset määrittelevät minut joidenkin typerien hevosvideoiden perusteella.”
-”Miten niin typerien? Tuohan oli upean näköistä!” Siru sanoi kummissaan.
-”Ehkä niin, mutta tuo oli kaikesta huolimatta vain Annan bisnestä. Olin niin kokematon ja typerä, että annoin hänen rahastaa ihmisiä minun tempuillani.”
-”Eihän tuo ollut mikään temppu. Hevonenhan toimi kanssasi ihan vapaaehtoisesti?”
-”Niin, mutta mitä tapahtui kun kamerat sulkeutuivat? Kun hevonen vietiin takaisin omistajalleen? Toimiko hevonen siellä samoin, kuin minun kanssani kehässä? Omistajansa kanssa, jota se pelkäsi?”
Siru katsoi Joonasta ymmällään.
-”Jotta tempuistani olisi ollut hevoselle, kyllä, minä haluan ajatella hevosta, en sen omistajaa, todellista hyötyä, olisi tuon kaiken näkemäsi pitänyt tapahtua hevosen ja sen omistajan välillä. Se, että tuo hevonen virheellisesti kanssani luuli, että ihmisen seurassa on sittenkin turvallista olla, oli valhetta. Kun se palautui takaisin omistajalleen, kaikki jatkui samanlaisena kuin aina ennenkin. Ongelmahevosten omistajat kun harvoin kykenevät arvioimaan itseään ja ymmärtämään, että he ovat ongelman alku ja juuri, ei itse hevonen.
-”Hevonen on kuin ihmisensä…”
-”…Peili.” Siru lopetti Joonaksen lauseen.
-”Aivan niin. Kun ihmiset katsovat hevosta, he näkevät hevosen. He näkevät hevosen käyttäytyvän huonosti, eivätkä kykene ymmärtämään, miten ovat omalla toiminnallaan tämän aiheuttaneet. He luulevat, että hevonen on kuriton ja itsepäinen. He eivät siis näe peilistä itseään, vaan he näkevät vain yksiulotteisesti hevosen ja sen, mitä hevonen konkreettisesti tekee. Mutta kun minä katson hevosta, minä näin sisälle hevoseen. Minä näen hevosen peilin.
-En tiedä kuinka se on mahdollista ja kuinka se tapahtuu, mutta minä näen niiden sisälle, ikään kuin näkisin niiden mielen. En tiedä kuinka selittäisin sen sinulle paremmin. Mutta joka kerta kun olen saanut yhteyden johonkin hevoseen ja olen saanut ne luottamaan minuun, olen joutunut todistamaan sen, kun joku toinen ihminen tulee ja rikkoo hevosen mielen uudelleen. Rikkoo sen luottamuksen siemenen, jonka olen hevoseen kylvänyt. En kestänyt sitä enää. En kestänyt sitä, että annoin hevoselle syyn jälleen luottaa, jotta joku toinen voisi vain murtaa sen uudelleen.
-Tiedästkös, minä olen sitä mieltä, että oikeasti ongelmahevosia ei ole olemassa, on vain ongelmaihmisiä, ongelmaomistajia, joiden pitäisi tulla itse henkilökohtaisesti opiskelemaan hevosen käsittelyä, eikä pistää hevosta ties minkä poppamiehen opetettavaksi. Mutta harva ihminen kykenee siihen. Nimittäin katsomaan peiliin. Katsomaan hevosta, jotta näkisi itsensä ja omat virheensä.”
Siru huomasi kuuntelevansa Joonasta ihailun ja kunnioituksen vallassa. Kuinka kauniisti Joonas olikaan puhunut. Siru oli tunnistavinaan Joonaksen sanoissa jotakin samaa vivahdetta, mitä hän oli aistinut mummonkin puheissa. Se oli jotakin syvempää yhteyttä ja kunnioitusta hevosia kohtaan. Jotakin, mikä oli enemmän ja mihin harvat kykenivät.
-”Toimivatkohan taikahevoset samalla periaatteella?” Siru kysyi puoliääneen.
-”Jos ne ovat yhtään tavallisten hevosten kaltaisia, uskoisin niin.” Joonas vastasi. ”Minä tein Suomeen palattuani päätöksen, että en halua enää olla hevosten kanssa missään tekemisissä, sillä koin aiheuttavani niille enemmän pahaa, kuin hyvää, mutta huomasin nopeasti myös sen, että olin onneton. Minä tarvitsen hevosia, olen jotenkin tasapainoisempi, kun saan puuhata niiden parissa.”
-”Ja hevoset tarvitsevat sinua! Et mitenkään voi lakata hyödyntämästä tuota sinun uskomatonta kykyäsi! Se olisi käsittämätöntä haaskausta… Keksimme varmasi jonkin keinon, millä voit toteuttaa taitojasi niin, että siitä seuraa vain hyvää.” Siru sanoi kiivaasti.
Hänestä oli hullua, että Joonas edes ajatteli moisia.
-”En tiedä siitä, mutta Midaksen… ja sinun takiasi, olen valmis pyörtämään päätökseni ja olen suoraan sanottuna erittäin kiinnostunut näkemään, mitä tämä kaikki tuo tullessaan. Tulisiko meidän sopia jo aika ensimmäiselle tapaamiselle?”
-”Ehdottomasti! Tänä iltana? Kivelän maneesissa? Hilla ei pääse paikalle…”
-”Sovittu!” Joonas sanoi.
Koulun kello pärähti soimaan ja he molemmat lähtivät etsimään seuraavien aineiden luokkia, kumpikin taholleen. Siru vilkaisi olkansa yli ja huomasi Nellin seuraavan häntä tiukasti katseellaan, eikä Siru voinut olla hymyilemättä.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
