Suuren päivän aamu koitti. Siru havahtui hiestä märkänä herätyskellon korvia vihlovaan pirinään. Hän tunsi kuinka kylmä hiki oli liimannut yöpaidan inhottavasti hänen selkäänsä vasten, pulssikin tuntui olevan koholla. Siru istuutui sänkynsä reunalle ja painoi päänsä hetkeksi käsiinsä. Mitä unta hän olikaan nähnyt? Herätyskellon pirinä oli katkaissut unen kuin veitsellä leikaten ja Sirun oli nyt vaikea palauttaa sitä enää mieleensä. Hän pinnisteli parhaansa mukaan ja yritti muistaa, sillä unen sisältö oli tuntunut tärkeältä. Vaikka hän kuinka yritti kuroa hajanaisista muistikuvista kokonaista mielikuvaa, se ei onnistunut. Mutta sen Siru muisti, että uni ei ollut ollut hyvä. Se oli ollut ahdistava ja täynnä kummallisia viestejä. Viimeinen asia jonka hän muisti, oli mielipuolinen kiljunta, joka oli muuttunut lopulta herätyskellon pärinäksi.
Hän katsahti käsiään, jotka olivat hiestä nihkeät ja kovin kalpeat. Ehkä se oli vain jännitystä, joka purkautui nyt unessa, hän yritti järkeillä. Olihan nyt suuri päivä. Siihen nähden mikä häntä ja Midasta tänään odottaisi, hän ei ollut tuntenut oloaan kovinkaan levottomaksi viime päivinä, eikä hän ollut nytkään hermostunut tulevasta. Itse asiassa se tuntui jopa hieman epänormaalilta, hänellä kun tuntui olevan tapana ahdistua jo pienemmistäkin edesottamuksista. Siru hengitti muutaman kerran syvään, oikaisi itsensä, nappasi keppihevosen mukaansa ja syöksyi aamutoimiin. Hänen oli oltava Riihenmäen tallilla jo muutaman tunnin kuluttua.
Bussi ryskytti menemään routavaurioisella tiellä. Siru sai pitää kaksin käsin kiinni pysyäkseen pystyssä, seisoessaan bussin keskiosastolla, johon hän oli laskenut suuren ja raskaan kassinsa. Kassissa olivat Midas ja Midaksen varusteet, sekä hänen omat ratsastusvarusteensa. Se painoi vielä tavallistakin enemmän ja Siru mietti jo epätoivoisesti miten jaksaisi raahata sen pysäkiltä kilpailualueelle, bussi kun ei pysähtynyt aivan tallin viereen, vaan kävelymatkaa tulisi väkisin jonkin verran. Toisekseen Sirua huoletti löytäisikö hän tallin lähialueelta suojaisaa paikkaa muodonmuutokselle. Hän vilkaisi kännykkäänsä joka oli edelleen sammutettuna. Hän ei halunnut, että kukaan häiritsisi häntä tai alkaisi kysellä missä hän oikein meni. Hän halusi nyt keskittyä vain omaan suoritukseensa, omaan kostoonsa, eikä millään muulla ollut nyt väliä.
Kun bussi viimein saapui Riihenmäen tallin läheisyyteen, Siru painoi nappia ja alkoi pikku hiljaa hivuttaa kassihirviötään bussin keskiovia kohti. Bussi pysähtyi ja Siru kampesi kassin olalleen, tuntien polviensa notkahtavan sen painosta. Tuon mutkan takaa tallin pitäisi jo näkyä, hän mutisi tarpoessaan liukasta tienlaitaa, samaan suuntaan kuin mihin bussin poukkoileva perä oli kadonnut.
Kilpailualueella oli melkoinen vilinä. Siru katseli silmät suurina suurta tallikompleksia, joka koostui useammasta tallirakennuksesta ja taisipa siellä olla useampi maneesikin. Tallin viereinen pelto oli täynnä hevoskuljetusvaunuja, sekä –autoja. Joka puolella kulki ratsastajia pukeutuneina valkoisiin kilpailuhousuihin, siellä täällä joku talutti villaviltteihin käärittyjä hevosia määrätietoisen näköisenä. Ihmisiä oli liikenteessä paljon.
Sirun kurkkua alkoi kuristaa.
Hän etsi katseellaan rakennusta, joka saattaisi olla kilpailukanslia. Paikka, jossa hänen tulisi ilmoittaa Midas kilpailuun. Siru oli jättänyt Midaksen kasseineen tallialueen ulkopuolelle pusikkoon, jotta voisi tutustua kilpailualueeseen huolellisesti jalan, ennen kuin saapuisi sinne Midaksen kanssa. Hänellä olisi hyvin aikaa, sillä hänen luokkansa alkaisi vasta hyvän tovin kuluttua. Sirun olisi suunniteltava liikkeensä huolellisesti, jotta ei herättäisi liikaa muiden huomiota.
Toisen tallirakennuksen yhteydessä oli kahvila ja sieltä kantautui mehevä pullan ja kahvin tuoksu. Siru kulki pihan läpi, kunnes hänen silmiinsä osui toisen valtavan kokoisen maneesin päädyssä oleva ikkunallinen tila, jonka ikkunassa luki suurin kirjaimin: KANSLIA.
Siru harppoi rakennuksen luokse ja astui ovesta sisään. Tila oli avara ja siitä oli ikkunoiden läpi suora näköyhteys sisälle maneesiin. Siru katsoi, kuinka maneesissa laukkasi useampi ratsukko samaan aikaan, hypäten kukin vuorollaan sinne asetettua muutamaa estettä. Siru tiesi, että se oli verryttelymaneesi. Siellä ratsukot valmistelivat itsensä tulevaan koitokseen, joka tapahtuisi todennäköisesti siinä toisessa maneesissa.
-”Kuinka voin auttaa?” Sanoi väritön ääni, joka kuului kanslian pöydän toisella puolella istuvalle kuivakan näköiselle vanhemmalle naiselle.
-”Tulin… jälki-ilmoittautumaan.” Siru sai sanottua. Sanat olivat juuttua hänen kurkkuunsa.
-”Ja mihin luokkaan ajattelit jälki-ilmoittautua?” sama nainen jatkoi,
-”Siihen, joka alkaa heti puolen päivän jälkeen.”
-”Vai niin.” nainen sanoi ja mittaili hetken Sirua katseellaan nenänvarttaan pitkin. ”Ja mikäs hevosesi nimi on?”
-”M… Midas..” Siru änkytti.
-”Ja sinun nimesi?” nainen sanoi jo hieman ärtyneenä.
-”Siru”
-”Selvä on. Meillä on täällä tänään meneillään kahdet kilpailut, siksi meillä on täällä näin paljon väkeä. Oletan, että olet osallistumassa alemman tason kilpailuun, sillä ylempään ei ole edes mahdollista jälki-ilmoittautua. Mutta näillä tiedoilla voit ratsastaa luokkasi viimeisenä. Esterataan saa tutustua puoli tuntia ennen luokan alkua.”
Nuiva täti antoi Sirulle tämän oman luokan lähtölistan ja vastaanotti Sirun ojentamat rahat. Siru huomasi heti lähtölistaa silmäillessään, että Nellin vuoro oli heti ensimmäisten joukossa. Hän ehtisi hyvin katsoa Nellin radan, ennen kuin hänen pitäisi lähteä hakemaan Midasta.
-”Alueen kartta löytyy sivun toiselta puolelta.” nainen vielä lisäsi, kunnes kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen.
Siru käveli kansliasta ulos ja etsi rakennuksen ulkoseinältä ilmoitustaulun, jossa hänen luokkansa esteradan ratapiirustus oli. Hän syventyi katsomaan paperia, jossa esteradan reitti oli piirretty ja jokainen este numeroitu. Siru pänttäsi rataa, yrittäen piirtää sen jokaisen vaiheen mieleensä. Hänen mielestään esteratsastuksen yksi hankalimmista asioista oli oikean radan muistaminen. Missä järjestyksessä mikäkin este oli ratsastettava ja juuri kun hän oli poistumassa ilmoitustaulun luota, hän kuuli tutun äänen ja kääntyi ympäri nähdäkseen Nellin, joka käveli lakeijoidensa kera kohti ilmoitustaulua. Nellin pistävä ääni kuului kauas.
Siinä hän nyt oli, Nelli.
Siru jäi seisomaan ilmoitustaulun viereen ja ryhdistäytyi vaistomaisesti laittaen kätensä puuskaan, valmistautuen näin vihollisensa kohtaamiseen. Enää hän ei väistäisi Nelliä, vaan kohtaisi hänet, silmästä silmään.
Nelli saapui aivan hänen vierellensä, kunnes huomasi kenen vieressä oikein seisoi.
-”Kappas vain, mitäs sinä täällä oikein toimitat.” Nelli sanoi, ja Siru ei voinut olla huomaamatta hänen äänestään kuultavaa inhoa.
Siru katsoi Nelliä tiukasti suoraan silmiin ja virkkoi.
-”Samaa kuin sinä. Tulin hyppäämään esteitä.”
Nelli katsoi Sirua kuin kummajaista ja purskahti sitten ivalliseen nauruun.
-”Anteeksi kuinka? Ja millähän sinä ajattelit hypätä? Keppihevoskilpailut olivat kuule jo aamulla, mutta niissäkin taisi kyllä muistaakseni olla yläikäraja osallistujille. Sellaiset seitsemän vuotta, vai mitä se nyt oli?”
Nelli sai kommentillaan koko hännystelijöidensä joukon nauramaan, mutta Siru ei välittänyt. Hän katsoi Nelliä yhä, ilmekään värähtämättä. Hän ei antaisi Nellille sitä nautintoa, että Nelli näkisi hänen pahoittaneen mielensä.
-”Niin… usko mitä haluat, mutta saatpa nähdä, että olet väärässä.” Siru tokaisi napakasti.
Raivo myllersi hänen sisällään, mutta hänen onnistui suitsia sitä juuri sen verran, että hänen ulko-olemuksensa säilyi tyynen viileänä. Ja voi sitä voitonriemua, kun Siru havaitsi, että Nellin kasvoilla käväisi ohikiitävän hetken jotakin, joka näytti epäröinniltä. Nelli oli huomannut, että Sirun olemuksessa oli ollut jotakin uutta.
-”Ja sehän nähdään.” Nelli vastasi kopeasti ja pyyhkäisi joukkioinensa kohti kahvilaa.
-”Juuri niin. Sehän nähdään.” Siru sihisi hampaidensa välistä heidän peräänsä. ” Ja sen ilmeen minä totta vie haluan nähdä.”
Siru istui Midaksen selässä. Hän oli toteuttanut muodonmuutoksen kilpailualueen ulkopuolella metsään johtaneella polulla. Tiheä luminen kuusikko antoi juuri sopivasti näkösuojaa ja siellä hänen oli myös helppo pukea Midaksen ylle varusteet. Midas oli ollut levottoman oloinen. Se oli pyöritellyt korviaan ja pälyillyt ympärilleen kireän oloisena. Kun Siru yritti pukea sille satulaa, Midas oli alkanut pyöriä ympyrää ja Siru oli saanut hyvän aikaa rauhoitella sitä, kunnes kiipesi sen selkään lumiselta kannonnokalta.
-”Et nyt viitsisi. Tämä on tärkeä koitos meille molemmille!” hän tiuskaisi hevoselle hieman turhautuneena.
Pian he kävelivät kohti kilpailualuetta. Siru tunsi, kuinka Midaksen selkä tuntui jännittyneeltä ja liikkeet töksähteleviltä. Varmuuden vuoksi Siru keräsi ohjia tiukemmalle, samalla kun hän kertasi radan kulkua vielä kertaalleen mielessään. Hän oli ollut tutustumassa rataan jalan, samaan aikaan muiden osallistujien kanssa. Siru oli kävellyt sopivan etäisyyden päässä Nellistä, joka oli luennoinut kuuluvaan ääneen, edelleen mukana kulkeville tukijoukoilleen, kuinka rata tulisi oikeaoppisesti ratsastaa. Siru oli päättänyt kuunnella Nellin puheita, sillä olihan Nellillä paljon enemmän kokemusta esteradoista, kuin hänellä itsellään.
-”Tuosta esteestä alkaa uusintakierros, jos perusrata on mennyt virheittä.” Oli Nelli sanonut osoittamalla lankuista tehtyä pystyestettä.
-”Sen jälkeen on aika painaa kaasua ja ratsastaa kelloa vastaan niin nopeasti kuin mahdollista koko loppurata. Ja tehän tiedätte, että minun ponini on nopein kaikista.” hän oli jatkanut.
Siru mietti mielessään, että siitä Nelli ei todellakaan voinut olla noin varma.
Midas olisi nimittäin nopeampi, Siru tiesi sen.
Siru oli jäänyt katsomaan luokan alkua, sillä hän halusi nähdä Nellin radan. Siru istuutui maneesin katsomoon, joka oli lähes täynnä ihmisiä. Ensin radan oli ratsastanut muutama poni, toinen oli kieltänyt ulos jo toisella esteellä, toinen meni nykien, mutta virheittä maaliin. Sitten oli tullut Nellin vuoro. Ja mitä hän saikaan nähdä…
Siru seurasi Nellin suoritusta sydän pamppaillen. Nellin poni oli kyllä nopea ja ketterä, sitä ei käynyt kiistäminen. Se suorastaan kiisi läpi perusradan, mutta auta armias kun oli uusintaradan aika! Nelli potkaisi poniaan kylkiin niin että Siru aivan hätkähti. Poni nosti päänsä ylös ja Siru näki sen silmissä muljahtavat valkuaiset. Nelli pamautti kylkiä uudelleen ja poni lähti vieläkin villimpään laukkaan, se laukkasi hurjaa vauhtia esteeltä toiselle. Siru huomasi yleisön kohahtavan yhteen ääneen, kun Nelli käänsi poniansa ohjista repimällä esteeltä esteelle, mitä jyrkimpiä kaarteita käyttäen, voittaakseen näin vielä lisää aikaa. Ja poniparka teki sen, mitä siltä käskettiin. Se hyppäsi, vaikka kaikki näkivät, että paikat esteiden edessä olivat aivan pielessä, suorastaan epäreilun pielessä. Se hyppäsi ja se hyppäsi pudottamatta puomeja.
Sirun vatsaa väänsi.
Tuo oli kaukana siitä harmonisesta esteratsastuksesta, mitä hän oli aikanaan televisiossa nähnyt. Tuo oli suorastaan rumaa ja Sirun kävi kovasti sääliksi Nellin ponia. Miksi kukaan ei puuttunut asiaan? Miksi kukaan ei viheltänyt pilliin ja käskenyt Nellin lopettaa? Tuo ei voinut olla ponille oikein!
Kun Nelli viimein ratsasti hurjasti tempoen maalilinjan yli, Siru sai kauhukseen huomata, että yleisö yhtyi hurjiin suosionosoituksiin.
-”Se oli upea suoritus!” huusi joku.
-”Ilmiömäistä ratsastusta! Tuota aikaa on kenenkään vaikea peitota!” huusi joku toinen.
Siru katsoi ympärillään olevia ihmisiä ja ei voinut olla tuntematta heidän puolestaan surua. Eivätkö nämä ihmiset todella nähneet sitä, kuinka kauhuissaan Nellin poni oli ollut? Kuinka se oli tehnyt kaikkensa epäreilussa tilanteessa, Nellin vuoksi? Poni oli pelastanut tilanteen joka kerta, kun Nelli oli tuonut sen aivan mielipuolisessa kulmassa esteelle.
Yleisö taputti ja hurrasi. Siru nousi ylös ja lähti kiihtyneenä ulos, Hän ei haluaisi nähdä enää mitään vastaavaa.
Kävellessään Midaksen kanssa kohti verryttelymaneesia, Siru tunsi kuinka pettymys kaihersi hänen mieltään. Hän oli hermostunut ja huomasi, kuinka hermostuneisuus oli tarttunut myös Midakseen. Sirun päässä vilisi ristiriitaisia ajatuksia. Hän halusi päästä näyttämään Nellille, hän halusi voittaa Nellin, mutta tarkoittaisiko se sitä, että hänen olisi ratsastettava Midaksella yhtä rumasti kuin mitä Nelli teki? Käskettävä Midasta suoriutumaan liki mahdottomasta? Toisaalta, mikään ei olisi Midakselle mahdotonta, Siru pohti.
Midas oli taikahevonen ja esterata olisi sille aivan lasten leikkiä, vaikka he ratsastaisivat kaksi kertaa nopeammin kuin Nelli ja hänen poninsa.
Lopulta kostonhalu oli niin voimakas, että Siru päätti yrittää. Mitä hän siinä voisi menettää?
Midas ei ollut tottunut viimeaikoina niin valtavaan ihmis- ja hevosvilinään, kuin mitä se nyt joutui kohtaamaan. Siru sai tehdä kaikkensa, että ori pysyi hänen käsissään, kun he astelivat sisälle verryttelymaneesiin. Midas hirnahti maneesissa jo oleville hevosille ja nämä vastasivat sille, saaden ratsastajansakin hermostumaan. Ratsastajilla oli täysi työ saada hevosensa keskittymään jälleen olennaiseen, niin kiinnostuneita ne olivat maneesiin juuri saapuneesta uudesta tulokkaasta. Siru tunsi, kuinka paniikki alkoi puristaa hänen ohimoitaan, sekä rintaansa. Midas alkoi steppailla ja huiskia hännällään vimmatusti.
-”En saa menettää nyt kontrollia.” Siru mietti mielessään. ”Minun on saatava sinut rauhoittumaan.”
Äkkiä yksi ratsukko pyyhkäisi aivan heidän ohitseen aivan liian läheltä, joka oli saada Midaksen tolaltaan. Sen etujalat alkoivat hypähdellä ja Siru pelkäsi sen hyppäävän kohta pystyyn.
-”Varo vähän!” huusi ohittaneen hevosen ratsastaja. ”Älä tuo oriasi tänne, jos et kykene pitämään sitä hallinnassasi!”
Sirun teki mieli karjaista tyypille, tämähän oli itse ratsastanut heitä päin, mutta hillitsi itsensä.
Hänen olisi nyt pikaisesti saatava tilanne rauhoitettua, tai ties mitä vielä tapahtuisi!
Siru sulki silmänsä ja alkoi tunnustella tuntojaan.
-”Minua vain pelottaa, ei muuta. Minua pelottaa, sillä en ole ikinä ennen tehnyt mitään tällaista, mutta minä en selviä tästä ilman sinua Midas.” hän kuiskasi hiljaa.
Siru tunsi Midaksen rentoutuvan saman tien hitusen.
-”Meidän on tehtävä tämä yhdessä.” hän jatkoi. ”Minä tarvitsen sinua.”
Siru tunsi, kuinka hän ja Midas tyyntyivät yhdessä aste asteelta, kunnes Sirulla oli lämmin ja hyvä olla.
-”Anteeksi, mutta aiotko ottaa ainuttakaan hyppyä ennen kuin menet radalle?” Kysyi ääni jostakin.
Kun Siru viimein avasi silmänsä, hän huomasi, että kaikki muut ratsukot olivat kadonneet ja he olivat Midaksen kanssa maneesissa kaksin. Sitten Siru ymmärsi, että hänen vuoronsa olisi tosiaankin seuraavaksi, luokkansa viimeisenä, eikä hän ollut tehnyt suorituksensa eteen vielä elettäkään. Verryttelyn valvoja katsoi häntä edelleen kummissaan.
-”Niin? Aiotko hypätä? Sinut kuulutettiin juuri, sinun vuorosi on nyt.”
-”Kiitos, mutta ei meidän tarvitse. Kiitos kuitenkin!” Siru huikkasi valvojalle hymyillen.
Kaikki oli nyt hyvin, he voisivat vain astella radalle.
He tekisivät tämän omalla tyylillään.
-”No, ihan miten haluat…” oli valvoja vielä lisännyt, kun Siru oli innosta säihkyen kävellyt Midaksen kanssa hänen ohitseen.
Maneesissa oli hiirenhiljaista, vaikka Siru näki katsomon olevan jopa täydempi, kuin hänen siellä istuessaan.
-”Miten upea hevonen!” hän kuuli jonkun kuiskaavan hiljaisuuden läpi.
Siru tunsi ylpeyden makean välkkeen ja silitti Midasta.
He kävelivät keskelle esterataa.
Siru etsi katseellaan tuomarin maneesin päädyn lasisesta kopista ja nosti hänelle kätensä tervehdykseksi.
Tuomari tervehti takaisin ja vihelsi pilliin.
Midas nosti laukan ja laukkasi kevyesti maneesin seinän viertä, kun Siru piirsi mielessään heidän tulevaa reittiään. Midas luki hänen ajatuksensa. Midas etsi ensimmäisen esteen ja lähti rennosti, mutta rytmikkäästi sitä kohti. Siru antoi Midaksen päättää vauhtinsa ja reittinsä, hän vain seuraisi hevosen liikkeitä, yrittäisi olla häiritsemättä sitä. Samalla hänen oli kerrottava Midakselle seuraava este, keskityttävä rataan. Esteet tulivat toinen toisensa jälkeen, Midas hyppäsi ne sulavasti ja siististi. Esteiden korkeus ei tuntunut Sirusta enää miltään, ne olivat vain pieni sivuseikka heidän yhteisessä tanssissaan.
Maneesin väki oli edelleen aivan vaiti ja Siru kuuli vain Midaksen kavioiden tasaisen rummutuksen maneesin pehmeää pohjaa vasten, hetki oli kuin täynnä taikaa.
Kun he olivat hyppäämässä perusradan viimeistä lankkuestettä, Sirun katse kiinnittyi katsomossa suoraan esteen takana istuvaan valkeatukkaiseen vanhaan henkilöön.
Sirun sydän jätti lyönnin välistä.
Vanha rouvako?
Oliko se toden totta vanha rouva? Ilmielävänä siellä muiden katsojien joukossa, tuijottaen nyt suoraan Sirua silmiin kaihin vaalentamilla silmillään?
Sirun päässä sumeni ja hän oli pudota Midaksen selästä.
Mutta hän ei pudonnut, ainakaan vielä. Ensin Midas heitti päätään ja jännittyi. Siru havahtui vanhan rouvan katseesta ja tajusi, ettei muistanut enää mihin he olivat Midaksen kanssa olleet menossa. Midas poukkuroi pitkin maneesia, Siru yritti ohjata sitä ohjalla, mikä sai sen vain entistä enemmän tolaltaan. Midas ei pitänyt siitä, että Siru takertui yhtäkkiä ohjilla sen suuhun kiinni. Siru taas säikähti tilannetta entisestään ja alkoi vetää ohjista vaistomaisesti yhä enemmän ja enemmän, saadakseen orin pysähtymään, tai edes hidastamaan, mikä taas lietsoi Midasta aina vain lisää.
Hetken aikaa he olivat täydessä sekasorrossa. Midas laukkasi pukitellen ja päätään viskoen ympäri maneesia ja Siru veti ohjista sen minkä kerkesi.
Äkkiä kaikki pimeni.
Siru avasi silmänsä ja huomasi olevansa yhä Midaksen selässä, vaikka nyt hän ei enää tunnistanut missä he olivat. Oli paahtavan kuumaa. Aivan kuin hän tuntisi kasvoillaan tuulen vireen, olivatko he ulkona?
Sirun nenään kantautui savun tunkkainen tuoksu. Äkkiä Siru kuuli korvia lävistävän kiljaisun.
Siru tunnisti sen oitis.
Se oli sama huuto, kuin minkä hän oli kuullut unessaan, niin monet kerrat. Hän katsahti ympärilleen ja näki jonkin matkan päässä ilmiliekeissä olevan talon.
Huuto kuului sieltä.
Midas hänen allaan lähti määrätietoisesti juoksemaan sitä kohti ja Siru yritti ymmärtää missä ihmeessä he oikein olivat, mutta mikään ympärillä oleva ei näyttänyt tutulta. Ei kerta kaikkiaan mikään, ei rakennukset, ei maisemat, hän ei varmastikaan ollut käynyt täällä koskaan aikaisemmin..
Kun he saapuivat lähemmäs palavaa taloa, Siru joutui peittämään kasvonsa, jotta sankka, kitkerä savu ei tunkeutuisi hänen keuhkoihinsa. Liekit löivät jo korkealle taivaalle ja tulen valtava kuumuus hohkasi Sirun kasvoihin. Hänen silmiään kirvelsi.
Siru laskeutui Midaksen selästä ja tuijotti taloa lamaantuneena. Huuto oli lakannut. Palavan puun ryske ja tulen valtava humina täytti koko tienoon, aivan kuin tuli olisi halunnut todistaa, että se oli voimakkain kaikista, jota kukaan ei voisi uhmata. Paitsi ilmeisesti Midas, joka lähti tulen voimasta huolimatta, kiihtyneenä taloa kohti. Liekit olivat jo niin lähellä, että ne olisivat voineet nuolla sen kullan keltaista turkkia, joka heijasti tulen loimua kuin peili. Midas oli levoton, se ravasi talon sivua edes takaisin, aivan kuin se olisi yrittänyt löytää liekkien lomasta kohtaa, josta voisi ampaista sisälle taloon.
-”Midas, älä mene sinne!” Siru sai huudettua ja tunsi kuinka savu pisteli hänen kurkussaan. ”Tule takaisin!”
Mutta Midas ei tullut.
Se kuitenkin pysähtyi, kääntyi katsomaan Sirua ja katsoi sitten taloa, jonka katto oli alkanut romahtaa.
-”Oletko ihan hullu, tule takaisin sieltä!” Siru rääkyi.
Kyyneleet alkoivat valua savun kirvenltäessä silmiä ja hän alkoi yskiä.
Mutta silloin hän näki talossa liikettä. Siru siristi silmiään ja astui muutaman askeleen lähemmäs ja näki toden totta talossa liikettä. Ilmeisesti olohuoneen ikkunasta näkyi jotakin, joka liikkui, jokin valkea hahmo… aivan kuin… aivan kuin se olisi…
Midas hirnahti kuuluvalla äänellä ja valkea hahmo vastasi.
-”…Hevonen!” Siru haukkoi henkeä ja yski heti perään rajusti.
Se oli lumivalkea hevonen! Ja se katsoi häntä ikkunan läpi.
Midas tuli takaisin Sirun luokse, kunnes kaikki pimeni jälleen.
Tulen valtava humina ja ryske vaikenivat ja hetken oli aivan hiljaista.
-”Hän tulee tajuihinsa!”
Siru kuuli jonkun sanovan. Hän siristeli silmiään, niihin koski, jokin todella kirkas valo tunkeutui hänen verkkokalvoilleen, vaikka hän sulki silmänsä. Siru räpytteli silmiään, kunnes huomasi hahmot ympärillään. Ne olivat kaikki hänelle vieraita. Missä hän oli? Oliko hän kuollut? Pian hän ymmärsi kirkkaan valon maneesin loisteputkeksi ja huomasi makaavansa maneesin pohjalla, pää tuettuna jonkun pehmeän mytyn päällä. Mutta missä Midas oli?
Siru yritti nousta istumaan, mutta valahti heti ähkäisten takaisin makuulle. Hänen kylkeensä pisti aivan vietävästi.
-”Rauhassa, rauhassa…” joku toisti pehmeällä äänellä.
-”Koit aikamoisen ilmalennon, lepää ihan rauhassa, ennen kuin yrität nousta ylös.”
-”Missä Midas, missä hevoseni on?” Siru voihkaisi vihlaisujen hieman hellittäessä.
Hän yritti jälleen nousta ylös, mutta turhaan. Kipu oli aivan liian kova ja päässä pyöri.
-”Ei mitään hätää, kaikki on ihan hyvin.” sama ääni rauhoitteli.
Siru tunsi valtavan väsymyksen voimistuvan jälleen, mutta hän yritti taistella sitä vastaan. Siru tunsi etäisesti, kuinka hänet nostettiin varovasti jollekin karheammalle alustalle, kylkeen vihlaisi jälleen, ja pian tasaisen keinuvin liikkein häntä alettiin kuljettaa johonkin, johonkin, jossa välkkyi sinisiä valoja.
Eikä aikaakaan kun hän oli vajonnut syvään uneen.
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
