Se päivä oli ollut loskantäyteinen, kun mummo oli saapunut heille kylään, pian Sirun kotiuduttua. Mummo oli ajanut kopperollaan talon pihalle ja Siru oli katsonut huoneensa ikkunasta kuinka mummon auton renkaiden alta väistyi lumen ja loskan sekaista harmaata massaa, joka jätti auton pyörät hetkeksi sutimaan paikoilleen kunnes mummo sai nykäistyä autonsa raskaan massan yli, takaisin pitävälle pohjalle. Sää ei olisi voinut olla ankeampi. Siitä huolimatta Siru ei ollut pysyä nahoissaan kun hän odotti mummon saapumista hänen luokseen. Äiti oli mennyt Sirun ylipuhumana viimeinkin töihin, pidettyään koko Sirun sairaalassaolon ajan sairaslomaa, kun mummokin oli luvannut tulla häntä hoitamaan.
Viimeinkin mummo oli pimputtanut ovikelloa, ja Siru oli pikaisesti pukenut ylleen lämpimimmän aamutakkinsa, sekä kiiruhtanut avaamaan ovea, niin nopeasti kuin puolikuntoisena suinkin pystyi. Mummo oli ollut läpimärkä, vaikka ei ollut ehtinyt odottaa ulkona kauaakaan. Ulkona satoi taivaan täydeltä vettä.
Vielä kun Hilla ja Joonas saapuisivat, he voisivat aloittaa.
-”Hyvä, että olemme viimein kaikki tässä.” mummo sanoi pidellen kuumaa teekuppia käsissään ja katsoen Sirua, Hillaa ja Joonasta kutakin vuoron perään intensiivisesti. He istuivat Sirun keittiössä kukin kahvi- tai teekuppi edessään. Pöydän keskellä oli pellillinen juuri uunista tulleita kypsennysvalmiita kroissantteja, joita Siru oli hädissään heille valmistanut.
Siru katsahti ystäviään ja tunsi kaikista heistä huokuvan jännityksen.
-”On ilo olla täällä.” Joonas vastasi nopeasti. ”Ja on ilo viimein tavata sinut. Olemme kuulleet sinusta niin paljon.” hän jatkoi.
-”Kuin myös.” mummo sanoi. ”On erityisen kiinnostavaa tavata sinut, Joonas. Nyt saan viimein kasvot pojalle, josta Siru niin kiihkeästi aina puhuu.”
Siru laski katseensa pöytään ja punastui hieman.
Sitten mummo kääntyi Hillan puoleen ja jatkoi.
-”Ja tietenkin minusta on mukava tavata myös sinut, Hilla. Sinä tiedät salaisuuden ja siksi minusta on tärkeää, että sinä olet mukana kuulemassa kaiken. Sinä olet nyt yksi salaisuuden haltijoista, joten kaikki tieto, mitä Sirun ja Joonaksen tulee tietää, on myös sinun hyvä tietää. Te olette jakaneet salaisuuden yhdessä ja jaatte sen vastaisuudessakin.”
Hilla nyökkäsi.
-”Jaahas, ei kai minulla ole nyt muuta mahdollisuutta kuin alkaa kertoa teille sitä, mitä tapahtui yli puoli vuosisataa sitten.” mummo huokaisi ja hymyili hieman. ”Pyydän jo etukäteen anteeksi, että kertomukseni voi olla poukkoileva tai epäselvä, sillä en ole kertonut sitä koskaan kenellekään. En ainoallekaan sielulle, en edes pääni sisällä, mielessäni, joten tämä tuntuu minusta hyvin vieraalta. Olen vaiennut siitä kaikesta niin kauan, että olen alkanut jo pelätä, että en ehkä enää muistakaan kaikkea. Ihmisen mieli on ihmeellinen, se voi muistaa vähäpätöisiä asioita vuosikymmenten takaa, mutta suuret ja kipeät asiat se saattaa unohtaa, jos niitä tarpeeksi kauan hautoo, tai jos ne haluaa unohtaa. Ja minä voin sen sanoa, että minä olen halunnut unohtaa.”
Sirun sydän pamppaili, hän vilkaisi levottomana ystäviään ja oli kuulevinaan heidänkin sydäntensä villin sykkeen. He kaikki istuivat hievahtamatta ja olivat valmiita kuuntelemaan, mitä mummolla oli sanottavanaan.
-”Mutta sitä päivää en varmasti unohda ikinä, kun näin taikahevosen ensimmäisen kerran.” mummo aloitti ja nojautui tuolissaan taaksepäin.
Siru katseli, kuinka mummon katse vaelteli pitkin keittiön seiniä, kunnes hän jäi tuijottamaan ikkunasta ulos, sateen rummuttaessa ikkunaruutuun.
-”Kuten sinä Siru tiedät, minä kasvoin maatilalla, jossa meillä oli aina ollut hevosia. Minä olen kasvanut hevosten parissa pienestä lapsesta asti, oikeastaan opin ratsastamaan jo ennen kuin edes kävelin.” mummo sanoi ja hymyn häivähdys käväisi hänen kasvoillaan.
”Minä olen aina rakastanut hevosia. Minua on aina kiehtonut valtavasti niiden olemuksen kahtiajakoisuus. Tarkoitan tällä sitä, kuinka hevoset voivat ilmentää samaan aikaan suunnatonta fyysistä voimaa, sekä haurasta mielen herkkyyttä. Miten joku eläin saattaakin olla toisinaan niin ristiriitainen, voimakas ja kuitenkin niin hauras? Opin jo nuorena, että hevonen on moniulotteinen eläin, jonka kanssa saattoi kokea yhteenkuuluvuutta, tehdä saumatonta yhteistyötä, mutta vain jos nämä kaksi ääripäätä olivat tasapainossa keskenään. Ihminen ei saisi järkyttää niistä kumpaakaan, ei kahlita hevosen fyysistä voimaa, eikä särkeä sen herkkää mieltä.”
Mummon puhuessa, Siru huomasi Joonaksen nyökyttelevän lähes huomaamattomasti päätään ja Siru ymmärsi Joonaksen samaistuvan mummon sanoihin.
-”Kaikki alkoi siitä, kun olin löytänyt ensimmäisen oikean työpaikkani. Olin silloin jokusen vuoden teitä vanhempi, jo nuori aikuinen ja pääsin töihin kylämme kenkäkauppaan. Olin niihin aikoihin tavattoman kiinnostunut, monien nuorten naisen tapaan, muodista ja etenkin kengistä. Innostukseni oli kasvanut jopa niin suureksi, että olin suoraan sanottuna kokonaan unohtanut ensirakkauteni, hevoset. Muistan äitini joskus päivitelleen, kuinka olin yhtäkkiä lopettanut hevosten kanssa puuhastelun ja siirtynyt kokonaan hänelle vieraaseen maailmaan, vaatteiden ja mannekiinien maailmaan.
Voitte vain kuvitella, miten innostunut silloin olin uudesta työpaikastani. Pienessä kylässä oli harvinaista löytää niin mielekästä työtä, suurin osa ystävistäni päätyi apulaisiksi maatiloille, tai muuttivat suurempiin kaupunkeihin opintojen perässä. Minä en tohtinut kuitenkaan jättää kokonaan kotitilaamme, mutta haaveilin suuren maailman menosta ja seurasin herkeämättä sen ajan aikakausilehdistä, mikä oli milloinkin maailmalla muodissa. Toisinaan muoti-ilmiöt kantautuivat pieneen kyläämme saakka ja silloin saatoin hieman hymähdellä partaani, sillä me maalaiset olimme aina auttamatta muuta maailmaa jäljessä, etenkin kun kyse oli muodista.
Oli siis itsestään selvää, että kun kylämme kenkäkauppa haki myyntiapulaista työhön, minä olin etunenässä paikkaa hakemassa ja vastoin vanhempieni odotuksia ja toiveita, minä sain sen paikan. Liekö tein vaikutuksen kaupan omistajaan ajantasaisella muotitietämyksellä, mutta hän palkkasi kuin palkkasikin minut. Muistan yhä, kuinka olin aivan haltioitunut ihanista kiiltonahka-avokkaista, koreista korkokengistä, sekä tyylikkäistä saapikkaista, joita kauppa oli pullollaan. Ja uskokaa minua, kun teille kerron, että olin työssäni oikeasti etevä. Pikku hiljaa kaupan omistaja kasvatti vastuualuettani ja sain lopulta tehdä jopa kenkätilauksia, olihan minulla silmää nähdä, mikä oli suurinta huutoa mihinkin aikaan.
Niinä päivinä kun liikkeessä oli hiljaista, tapasin istua näyteikkunan takana ja tarkkailla ohikulkijoita. Se oli mielipuuhaani. Saatoin näyttää joutilaalta, mutta todellisuudessa olin silloinkin töissä. Minä katselin ihmisiä ja heidän kenkiään, joka ei ollut lainkaan turhaa puuhaa, sillä aloin nopeasti hoksata, minkälaiset kengät viehättivät mitäkin ihmistyyppiä. Tämä asiakkaan kokonaisvaltainen havainnoiminen opetti minusta vieläkin paremman myyjän ja sai minut erottumaan muista. Miksikö? No siksi tietenkin, että samalla kun muut myyjät yrittivät kapeakatseisesti myydä jokaiselle asiakkaalle samaa kenkäuutuutta, minä osasin viedä heidät heti oikeiden ”erityisten” kenkien luokse. Sanotaan sitä sitten vaikka intuitioksi, mutta yhtään liioittelematta, olin vain ani harvoin väärässä.
Ja tämä tietenkin huomattiin pienessä kylässä, eikä aikaakaan, kun asiakkaita oli jonoksi asti. Kaikki halusivat ostaa kenkänsä juuri minulta. Mutta kaupan omistaja ei ollut tästä niin mielissään, vaikka niin voisi kuvitella, sillä olin toisinaan myös varsin suora. Jos koin, että asiakkaalle ei löytyisi valikoimastamme juuri hänelle täydellisiä kenkiä, minun olisi pitänyt, omistajan mielestä, myydä heille toiseksi paras vaihtoehto, ja vaikka väkisin. Se ei kuitenkaan sopinut minun luonteelleni, vaan silloin minä sanoin heille suoraan, että etsisivät kenkänsä jostakin muualta. Minähän en valehtele, olkoon se sitten ehkä sekä minun hyveeni, että paheeni.”
Siru mietti mielessään, että mummon kuvailu nuoresta itsestään kuulosti varsin tutulta. Sitä mummo oli tosiaan hänenkin mielestään aina ollut. Joskus jopa tuskallisen suora ja ehkä jopa piikikäs, ilmaistessaan mielipiteensä, muista välittämättä. Ja senkin Siru allekirjoitti, että se oli samaan aikaan sekä paras puoli mummossa, että myös ikävin.
-”No mutta! Tarkoitukseni ei toki ollut puhua teille pelkästään kengistä ja minun erinomaisuudestani kenkien myyjänä, vaikka silläkin on oma osansa tarinan kokonaisuudessa, uskokaa tai älkää. Mutta tässä kohden tarinani muuttuu mielenkiintoiseksi. Kuunnelkaapas.
Eräänä aurinkoisena kesäkuun päivänä olin yksin työvuorossa kaupassa ja istuin päivän hiljaisimpana hetkenä, tapani mukaan, näyteikkunan takana katsellen autiolle kadulle. Muistan kuinka ihailin auringon säteitä, jotka kimmelsivät läheisen puiston vesialtaan pinnalla. Varpuset olivat tulleet altaalle juomaan sekä vilvoittelemaan, päivä kun oli poikkeuksellisen lämmin näin alkukesän päiväksi. Muistan kuinka varpuset lehahtivat äkisti lentoon samalla, kun korviini kantautui tärykalvoja vihlova kirskunta. Hämmästyin ääntä, joka ei kuulostanut lainkaan tutulta ja silloin silmieni eteen osui varsin kummallinen näky.
Tien toiseen laitaan oli ilmestynyt kaupustelija.
Ikivanhalta näyttävä rouva työnsi edessään kärryä, joka oli täynnä mitä eriskummallisimman näköisiä kapistuksia. Kärryn metallipyörät pitivät mitä hurjinta kitinää ja myös kärryn päältä kuului melkoinen kilinä ja kolina, tavaroiden ryskyessä kopassa epätasaisella tienpinnalla. Katselin rouvaa pitkään, enkä millään saanut päähäni, että olisin nähnyt häntä koskaan aikaisemmin. Hänen vaatetuksensakin oli merkillepantavan erikoinen, sillä hän oli pukeutunut maahan asti ulottuvaan harmaaseen turkkiin ja hatunreuhkaan, vaikka ulkona oli niin helteistä, että minulla oli kesämekossanikin aivan liian kuuma. Te ette sitä ehkä ymmärrä, mutta siihen aikaan pienissä kylissä kävi vain harvoin täysin tuntemattomia ihmisiä, se oli erittäin epätyypillistä. Mutta tuota kaupustelijaa en varmasti ollut nähnyt ennen, se minun oli uskottava, niin erikoiselta hän näytti, että olisin varmasti hänet muistanut.
Kun hän kulki näyteikkunani ohitse, huomioni kiinnittyi hänen kärryihinsä, eikä mihin tahansa siinä, vaan tavaravuoren päällä killuvaan esineeseen. Se oli tummanruunikko keppihevonen, joka oli uskomattoman hienosti tehty. Se suorastaan katsoi minua tavararöykkiön päällä keinahdellessaan. Se näytti aivan kuin… elävältä.
Juuri kun kaupustelija oli minun kohdallani, hän käänsi täysin yllättäen katseensa minuun ja huomasin, että hänen silmänsä olivat kauttaaltaan vitivalkoiset.
Se hetki oli karmiva.
Vanha nainen näytti olevan umpisokea, mutta silti minulle tuli vahva tunne siitä, että hän katsoi suoraan minun lävitseni ja näki joka ikisen soluni sekä ajatukseni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä säikähdin, jo ihan vain senkin vuoksi, että huomiota herättävät kaupustelijat eivät olleet koskaan tarkoittaneet kylällemme mitään hyvää. He saattoivat olla varkaita, huijareita tai muita laitapuolen kulkijoita, joilla ei ollut tarjottavanaan mitään muuta kuin ongelmia. Eikä siinä vielä kaikki. Tuo kumma kaupustelija pysähtyi näyteikkunani eteen ja hetken minua katseltuaan jätti kärrynsä kadulle, ja astui sisälle liikkeeseen.
Olin niin häkeltynyt odottamattomasta kohtaamisesta, etten kyennyt saamaan sanaa suustani. Muistan kuinka seisoimme siinä sitten, toisiamme tuijottaen, kunnes vanha rouva sanoi käskevään sävyyn.
– ”Näitkö kojussani jotakin mielenkiintoista?”.
Olin silloin vielä niin nuori ja höpsö, enkä osannut hillitä itseäni. Vastasin hänelle nopeasti hätäpäissäni jotakin sen tapaista, että keppihevonen oli pistänyt silmääni ja että se oli todella hienon näköinen, mutta kaduin tietenkin saman tien sanojani. Tiesinhän itsekin myyjän työtä tehneenä ja sitä paljon sivusta seuranneena, että kaupustelijasta ei pääse eroon, jos sille on paljastanut kiinnostuksensa. Siinä samassa minä tajusin, että vanha rouva ei lähtisi, ennen kuin olisin ostanut häneltä sen kauniin esineen.
Ja vanha rouva tiesi sen myös.
Hän käveli ulos kärrynsä luokse, nappasi keppihevosen käteensä tavarapinon päältä ja palasi luokseni.
Yllätyksekseni hän kuitenkin ojensi esineen minulle ja sanoi,
– ”Ole hyvä, sinä saat sen ihan ilmaiseksi. Mutta muista lukea myös tämä kirje.”.
Ja niin vanha rouva kaivoi taskustaan vanhan rypistyneen kirjekuoren ja antoi sen minulle. Minä en muuta osannut sanoa, kuin kiittää häntä, ja sitten hän olikin jo palannut kärrynsä luokse ja lähtenyt hiljalleen työntämään niitä eteenpäin, edes vilkaisematta taakseen, kadoten lopulta kulman taakse.
Ja siinä minä sitten olin, tyhjässä kenkäkaupassa kädessäni mitä merkillisin keppihevonen.
Muistan kuinka oloni oli kuin puulla päähän lyöty, en ymmärtänyt tapahtuneesta yhtikäs mitään. Mutta pääni hetken päästä edes hieman selvittyä, ryhdyin tutkimaan uutta aarrettani. Ihailin keppihevosen viimeisteltyä ulkomuotoa, tunnustelin sormillani sen pehmeää pintaa ja hämmästelin kuinka aidolta se tuntui. Se oli kuin oikea hevosen pää, pienoiskoossa. Mutta senhän te jo tiedättekin, että kuinka kauniita ne voivat olla, olettehan te nähneet Midaksen lukuisia kertoja.
Mutta minä en ollut ikinä ennen nähnyt mitään vastaavaa.
Kun olin ihastellut sitä aikani, muistin kirjekuoren, jonka vanha rouva oli minulle antanut. Se oli rypistynyt, mutta muuten siistissä kunnossa. Tutkin kuoren kummaltakin puolelta, mutta siinä ei ollut mitään kirjoitusta ja kun avasin sen varovasti, sisältä paljastui vain pieni paperilappunen, jossa luki
-”Olet nyt salaisuuden haltija, mutta et saa hiiskua siitä kenellekään. Et ainoallekaan olennolle. Hevosesi nimi on Volta.”
Mummo piti pienen tauon ja Siru katseli mummoa riemuissaan.
-”Sen päivän jälkeen, ei elämäni ollut enää entisensä.” mummo vielä lisäsi.
Vai niin mummo oli saanut taikahevosensa! Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Kuinka mummo oli keksinyt taian, jos hänellä ei ollut kuin tuon pienen paperilapun verran tietoa?
Siru ei malttanut odottaa, että mummo jatkaisi kertomustaan, hänen olisi pakko saada tietää.
-”Mutta mummo, miten sinä sait selville, että keppihevosesi oli taikahevonen? Etkö saanut mitään muita ohjeita, kuin tuon lappusen? Eihän siinä kerrottu juuri mitään.”
Sirusta tuntui uskomattomalta, että mummo olisi kyennyt ratkaisemaan mysteerin niin mitättömän vihjeen avulla, hän itse kun oli painiskellut asian parissa viikkoja ja kuukausia, vaikka hänellä oli ollut niin mummon kuin ystäviensäkin tuki.
Ja vaikka mummo ei ollut paljastanut hänelle heti koko totuutta, oli mummo ohjaillut häntä kaiken aikaa oikeaan suuntaan.
Mummo hymähti ja katsoi Sirua lempeästi.
-”Olet oikeassa, sain keppihevoseni mukana kelvottoman huonot ohjeet. Ja se minun on myönnettävä, että niiden ohjeiden avulla en olisi kyllä päässyt puusta pitkälle. Mutta arvaattekos, ei minun tarvinnutkaan, sillä silloin sinun isoisäsi astui mukaan kuvioihin.”
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
