He lähtivät ajamaan markkinoille, kaikki yhdessä, Mummon vanhalla kotterolla. Vaikka Mummo oli jo vanha ja huonokuntoinen, hän kykeni vielä ajamaan autoa. Mummon auto oli hyvin pieni ja Sirusta tuntui, että hän joutui istumaan takapenkillä polvet suussaan. Autossa oli tunkkainen ilma ja siellä haisi vahvasti märälle koiralle. Siru oli joutunut raivaamaan takapenkille tilaa itselleen erinäisten sanomalehtien, sekä roskien alta ja hänelle tuli huono olo jo pelkästä ajatuksesta, että hänen olisi istuttava tässä autossa aina kaupungin torille asti, missä joulumarkkinat järjestettiin.
Tunkkainen ilma tuntui tunkeutuvan kaikkialle, ihohuokosiin asti ja pullat alkoivat kiertää vatsassa. Siru yritti kaikin keinoin pitää pahan olonsa kurissa ja keskittyi hengittelemään syvään suunsa kautta, jotta haju ei vain pahentaisi tilannetta ja tuijotteli mahdollisimman kauas edessä mutkittelevaa pimeää tietä.
Kaikeksi onneksi Sirun onnistui pitää paha olo kurissa perille asti. Mummo löysi autonsa pienen koon ansiosta paikan heti torin kupeesta ja Siru näki, kuinka ihmisiä kulki sankoin joukoin edes takaisin pitkin torin pääkäytävää, torin ollessa täynnä siisteissä riveissä olevia erikokoisia kojuja. Jouluvalot valaisivat koko tienoon ja jostakin kuului kuoron laulua, ilmeisesti heillä oli juuri meneillään ”Joulupuu on rakennettu”. Siru nousi autosta ja hengitti ihanan raitista ilmaa. Räntäsade oli hellittänyt ja ilta oli yllättävän kaunis, vaikka maa olikin yhä mustana.
-”Sovitaanko, että kiertelemme aluksi itsenäisesti jonkin aikaa ja tapaamme vaikka noin puolen tunnin päästä tuolla patsaan edessä?” Äiti ehdotti osoittaen torin keskellä kohoavaa massiivista valaistua marmoriveistosta.
-”Sopii minulle.” Siru vastasi ja lähti jo kävelemään kojuja päin äidin jäädessä auttamaan Mummoa nousemaan autosta.
Vaikka Sirua oli harmittanut se, että hän ei päässyt viettämään Kivelän joulujuhlaa, oli hän kuitenkin mielissään siitä, että oli nyt joulumarkkinoilla. Markkinahumu oli aina kovin mukaansatempaavaa, oli ihana tutkia erilaisten kojujen tarjontaa. Markkinoilla tuli aina sellainen olo, kuin olisi lentänyt ajassa muutaman sata vuotta taaksepäin. Siru ihasteli käsityöläisten upeita aikaansaannoksia, kuten puusta ja oljista taiteiltuja koristeita, huovutettuja pikkueläimiä ja upeita takorautaisia kynttilänjalkoja. Oli hauskaa käydä hakemassa maistiaisia ruokakojuista, tarjolla oli makkaraa, erilaisia hilloja, hunajaa ja monenlaisia leivonnaisia. Ja ennen kaikkea, Siru kävi ostamassa ison paperipussillisen hunajassa paahdettuja sokerimanteleita, jotka olivat hänen jokavuotinen vakioherkkunsa.
Ihmisiä oli liikenteessä tungokseksi asti, mutta tunnelma oli silti rento ja iloinen. Siru puikkelehti väkijoukon seassa, ihasteli kauniita jouluvaloja ja haisteli vastakaadetun kuusen ja glögin tuoksua. Markkinat onnistuivat sittenkin sytyttämään Sirun sydämeen edes pienenpienen joulun kipinän, vaikka lunta ei ollutkaan.
Äkkiä Siru huomasi kuljeskelleensa aivan torin laitamille, josta alkoi vanha puutaloalue. Puutalojen väleissä oli kapeita pimeitä kujia ja aivan yhden kujan alussa Siru näki mielenkiintoisen kojun. Se oli hieman erillään muusta markkina-alueesta, mutta pystytetty samannäköiseen puiseen kioskirakennukseen ja valaistu nätisti jouluvaloilla.
Näytti aivan siltä, kuin kojun takaseinällä olisi ollut irtonaisia hevosen päitä.
Siru värähti, mutta astui lähemmäksi.
Helpotus valtasi Sirun mielen, kun hän ymmärsi, että ne olivatkin vain keppihevosia. Mutta kuinka taitavasti tehtyjä! Siru käveli varovasti aivan kojun eteen ja tuijotti keppihevosia lumoutuneena. Ne olivat niin aidon näköisiä, ettei Siru ollut ikinä nähnyt vastaavia. Kauniisti viimeisteltyjä ja jokainen erilainen, uniikki yksilönsä. Myyjää ei näkynyt missään, mutta Siru palasi halusta saada nähdä niistä jonkun vielä lähempää. Hetken odotettuaan ja tähyiltyään ympärilleen Sirun oli kuitenkin pakko luovuttaa, häntä varmaan jo odotettaisiin patsaan luona.
Juuri kun Siru oli kääntymässä ympäri ja lähtemässä takaisin torille päin, viileä käsi tarrasi häntä käsivarresta. Siru säpsähti ja huomasi mummon pitävän häntä tiukasti otteessaan.
-”Ehdinkin jo ajatella saavutko ollenkaan.” mummo lausui virnistäen.
-”M-miten niin..?” Sai Siru hämmästykseltään kysyttyä.
-”Olen odottanut tätä kauan.” mummo lisäsi. ”Olet viimeinkin tarpeeksi iso tyttö.”
-”Mitä sinä oikein tarkoitat? En ymmärrä mistä puhut.” Siru lähes tiuskaisi.
Häntä alkoi puistattaa koko kummallinen tilanne.
-”Ei mitään hätää… Olen vain tiennyt sen, että tämä tulee tapahtumaan, en vain tiennyt että milloin. Sinun oli itse löydettävä kojun luokse”.
-”Minkä kojun? Tämänkö missä myydään keppihevosia? Miten se liittyy mihinkään?”
-”Rauhoitu tyttö”. sanoi vieras ääni.
Siru kiepsahti ympäri ja näki kojuun ilmestyneen vanhan rouvan. Rouva oli vielä mummoakin vanhempi. Niin vanha, että Siru olisi voinut luulla häntä ainakin satavuotiaaksi. Rouvalla oli lähes läpikuultava ryppyinen iho ja vain enää muutama valkoinen ohut hiustuppo päässään. Silmät olivat harmaakaihin samentamat ja lähes täysin valkoiset.
-”Ei tässä ole mitään pelättävää.” rouva jatkoi ja pyysi Sirua tulemaan lähemmäksi.
Siru totteli ja hän käveli Mummonsa kanssa aivan vanhan rouvan eteen. Siru tunsi sydämensä pamppailevan ja pelko lävisti hänen kehonsa. Mummo piti edelleen tiukasti kiinni hänen käsivarrestaan.
-”Eikö olekin upeita keppihevosia?” Mummo kysyi kuin muina miehinä.
Siru vastasi nyökäten.
-”Niin upeita, ettei koko maailmassa ole vastaavia.” Täydensi vanha rouva riemukkaasti ja naurahti käheästi perään.
-”Asia on nyt niin, että minä aion antaa sinulle yhden näistä keppihevosista”, Mummo sanoi. ”Saat valita niistä minkä ikinä haluat. Ja lakkaa nyt hyvä lapsi tärisemästä ja suunnittelemasta pakoa, jotta voin irrottaa käteni käsivarrestasi. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa.”
Siru punastui ja yritti rentoutua, jolloin Mummo päästi viimein kätensä irti.
-”En vain ymmärrä mistä on kyse..” Siru aloitti, mutta Mummo nosti sormensa huulilleen ja jatkoi.
-”Sinun ei tarvitse ymmärtää tällä hetkellä vielä yhtään mitään. Mitä vähemmän ymmärrät, sitä parempi. Ja loppujen lopuksi tässä ei edes ole mitään ymmärtämistä.” mummo sanoi ja katsoi Sirua. ”Kerron sinulle, mitä sinun nyt kuuluu tehdä. Sinun kuuluu valita joku näistä upeista keppihevosista. Valitse joku, joka puhuttelee sinua. Josta sinulle tulee sellainen tunne, että haluaisit tutustua siihen vähän lähemmin.”
Sirun oli edelleen vaikeaa uskoa tilannetta todeksi, mutta antoi sitten katseensa alkaa vaeltaa keppihevosesta seuraavaan.
-”En minä osaa valita. Ne ovat kaikki niin hienoja.”
-”Se on tottta. Kauniita ne ovat kaikki, mutta sinun on nyt vain valittava yksi.” Mummo totesi.
Siru katsoi kaunista kimoa, sitten tummanruunikkoa piirtopäätä, lehmänkirjavaa ponia, kuparinpunaista rautiasta ja hänen silmänsä osuivat lopulta voikkoon hevoseen, jolla oli lumivalkea harja ja lempeä katse. Hän jäi tuijottamaan sitä pidemmäksi aikaa kuin muita, jolloin vanha rouva huudahti riemuissaan.
-”Sekö se on? Valitsetko sinä todella sen? Valitsetko sinä Midaksen?”
Siru häkeltyi. Miten tuo lähes täysin sokealta vaikuttava vanhus muka kykeni huomaamaan mitä hevosta hän oli katsonut?
-”Näin näyttäisi käyneen.” lisäsi mummo, joka tuntui lähes sädehtivän innostuksesta.
Vanha rouva nosti voikon keppihevosen seinältä ja ojensi sen tiskin yli Sirulle. Siru otti sen epäröiden vastaan.
-”Älä suotta pelkää, ei se pure!” mummo naurahti.
-”Niin, ei ainakaan vielä!” vanha rouva huudahti ja puhkesi räkättävään nauruun, mutta silloin mummo oli jo lähtenyt ohjaamaan Sirua takaisin kohti toria ja torin keskellä kohoavaa patsasta.
Siru oli kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä juuri oli tapahtunut? Kuka oli tuo outo vanha rouva ja mitä tekemistä hänellä oli mummon kanssa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Siru ollut edes ehtinyt kunnolla sisäistää tapahtunutta. Mutta siinä hän nyt seisoi, mummonsa kanssa patsaan edessä, kädessään erittäin taidokkaasti tehty keppihevonen.
-”Onpas tuo söpö!” Äiti sanoi saapuessaan Sirun ja Mummon luokse osoittaen hevosta. ”Mistä oikein löysit sen? En törmännytkään tuollaisiin täällä.”
Siru oli avaamassa suutaan vastatakseen ja kertoakseen äidille omituisesta välikohtauksesta vanhan rouvan kojulla, mutta mummo ehtikin ensin.
-”Se on minun joululahjani Sirulle. Niitä oli vain muutama jäljellä ja saimme parahiksi juuri viimeisen.” mummo vinkkasi Sirulle silmää ja Siru ymmärsi pysyä vaiti.
Koko paluumatkan Siru hypisteli keppihevosta käsissään. Hän ei huomannut enää auton ummehtunutta hajua, eikä paha olo palannut. Hänen päänsä oli vain täynnä kysymyksiä. Keppihevosen turkki tuntui sametin pehmeältä, sen harja oli tehty kuin aidoista jouhista. Se tuoksuikin etäisesti oikealle hevoselle. Siru erotti juuri ja juuri auton hämärässä, että tuuhean otsatukan alla oli valkoinen puolikuun muotoinen tähti. Siru tunnusteli hevosen turpaa, se oli tehty uskomattoman aidon tuntuiseksi turpakarvoja myöten.
-”Midas…” Siru tunnusteli sen nimeä, tai ainakin Siru päätteli sen olleen keppihevosen nimi, sillä nimellä vanha rouva oli sitä kutsunut.
Keppihevosen keppi oli tummaa ja voimakkaalle tuoksuvaa puuta. Sirun sormet sivelivät sitä ja hän huomasi, että se oli pinnaltaan liukas, mutta epätasainen. Oksien kohdat olivat vähän koholla, mutta ne oli hiottu tasaiseksi niin, että lopputulos ei ollut röpelöinen. Kuka kumma osasi valmistaa tällaisia taideteoksia?
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
