Mummon luo päästyään Siru oli aivan poikki. Valtava kysymysten massa tuntui painavan hänen päätään ja jännitys oli vienyt viimeisetkin voiman rippeet. Hän tunsi olevansa niin voipunut, että päätti jättää kysymykset seuraavaan päivään, hän ei millään jaksaisi enää lähteä vaatimaan mummolta vastausta yhtään mihinkään. Siru kiipesi saman tien portaita pitkin yläkertaan, missä hän yksin yöpyi.
-”Mutta kultaseni, etkö aio syödä iltapalaa?” Äiti kysyi.
-”En minä jaksa. Olen kuolemanväsynyt.” Siru vastasi ja ylös päästyään laahusti huoneeseensa, sulki oven perässään ja heittäytyi sängylle.
Siru oli aivan varma, että oli nukahtanut samantien ja nähnyt levottomia unia, missä keppihevoskojun vanha rouva oli laukannut hänen luokseen lehmänkirjavalla keppihevosella ja nauraa räkättänyt noitamaista nauruaan, kun hän havahtui kuiskaukseen.
-”Siru, herää.”
Siru avasi silmänsä ja näki mummon huoneen ovella.
-”Olen pahoillani, että joudun herättämään sinut, mutta tämä ei voi enää odottaa.” Mummo sanoi ja astui huoneeseen, vetäen oven hiljaa perässään kiinni.
Siru hätkähti ja nousi istumaan. Mummo saapui ontuvin askelin sängyn luokse ja istahti huokaisten lonkkaansa pidellen sängyn laidalle.
-”Tiedän että olet ymmälläsi kaikesta siitä, mitä tänään tapahtui. Mutta älä silti ole huolissasi, minä kerron sinulle nyt jotakin ja on tärkeää, että saat tietää sen nyt, etkä vasta huomenna.” mummo jatkoi.
Siru katsoi mummoa kysyvästi.
-”Saatat pitää minua vanhuudenhöppänänä vanhuksena, joka ei aina edes tiedä, mikä päivä on kyseessä. On totta että minä alan olla jo vanha, mutta pääkoppani on edelleen terävä kuin huippukokin veitsi.” Mummo sanoi hymyillen, naputtaen samalla sormella ohimoaan. ”Täällä on kaikki kunnossa. Mutta se, mitä sinulle nyt kerron, sinun on otettava todesta, vaikka se kuulostaisi järjenvastaiselta. Usko minua, usko vaikka sen tähden, että haluat olla mieliksi vanhalle höppänälle vanhukselle”.
-”Mitä sinä tarkoitat?” Siru kysyi hiljaa.
Mummo kurottautui ottamaan voikon keppihevosen sängyn viereiseltä tuolilta ja ojensi sen Sirulle. Sen jälkeen mummo otti Sirun käden omien ryppyisten kämmentensä väliin ja katsoi Sirua suoraan silmiin.
-”Se ei ole mikä tahansa keppihevonen, Siru.”
-”Kyllä minä sen huomasin..”
-”En tarkoittanut sitä. Se on toki harvinaisen taidokkaasti tehty, mutta siitäkin huolimatta se ei ole mikään tavallinen keppihevonen.” mummo jatkoi ja puristi kevyesti Sirun kättä, kuin painottaakseen sillä sanojensa merkitystä.
-”Mikä se sitten on?” Siru kysyi.
-”Tulet huomaamaan sen itse ajan kanssa. Mutta tärkeintä mitä nyt tästä eteenpäin voit tehdä, on kantaa sitä mukanasi, minne ikinä menetkin.”
-”Mitä? Mummo kiltti, en ole enää mikään pikkulapsi. En minä voi kuljeskella ympäriinsä keppihevosen kanssa!” Siru naurahti hermostuneesti.
Mitä ihmettä Mummo oikein höpötti? Oliko tämä kaikki osa jotakin suurta vitsiä?
-”Siru, se on ensiarvoisen tärkeää. Keppihevosen on oltava välittömässä läheisyydessä kanssasi niin paljon kun suinkin on mahdollista. Vain pakollisten toimenpiteiden aikana voit olla siitä erossa, mutta kaikki muu aika sen on oltava lähelläsi. Myös nukkuessasi. Onkin parasta, että nukut nyt jo tästä yöstä lähtien se kainalossasi.”
-”Tai mitä? Tai tapahtuu mitä?”
-”Tulet huomaamaan kyllä, että neuvoni noudattamisesta on hyötyä.” mummo sanoi.
-”Niin kenelle..” Siru mietti mielessään.
Ainakin niille, ketkä jo valmiiksi pitivät Sirua pilkkanaan. Mitähän hänestä alettaisiin puhua, jos hän alkaisi kanniskella lasten lelua kainalossaan minne ikinä menisikin.
-”Siru lupaa se minulle. Tämä on tärkeää.”
-”Mutta… kuinka kauan minun oikein pitää kanniskella sitä mukanani? Koko loppuelämänikö?” Mummo katsoi Sirua hymyillen yllättävän lempeästi ja sanoi.
-”Ei koko loppuelämääsi sentään, mutta joskus siinä voi mennä hyvänkin aikaa. Älä murehdi sitä. Kärsivällisyytesi kyllä palkitaan. Ja muista vielä se, että voit olla minuun yhteydessä aina jos harkitset jättäväsi keppihevosen kotiin kun lähdet muualle. Saan kyllä pääsi taas käännettyä. Aina epäilyksen hetkinä muista minun sanoneen, että kärsivällisyytesi palkitaan. Kun alkaa tapahtua, annan sinulle lisää vastauksia. Ja muista, älä kerro tästä vielä kenellekään. Ymmärsitkö? Ei edes uudelle parhaalle ystävällesi. Tulet ymmärtämään vielä kaiken.”
-”Hyvä on…” Siru sai sanottua, juuri ennen kun vaipui taas syvään uneen.
Mummo oli lähtenyt huoneesta ja keppihevonen makasi tyynyllä, turpa Sirun poskea vasten.
Kun Siru aamulla avasi silmänsä, oli ensimmäinen asia jonka hän näki, musta, kiiltelevä hevosen silmä, josta hän näki kuvajaisensa. Sirua puistatti. Hän ponkaisi pystyyn ja alkoi heti kiireellä kerätä tavaroitaan kasaan. Hän halusi kotiin ja äkkiä, mahdollisimman kauas tuosta typerästä ja ahdistavasta lelusta. Hän oli juuri ampaisemassa ovesta ulos reppunsa kanssa, kun muisti mummon sanat. Hän kääntyi ympäri ja pysähtyi katsomaan keppihevosta joka makasi yhä sängyllä. Olisiko mummon puheissa voinut olla jotakin perää? Tuskinpa vain. Oliko hän itsekin tulossa hulluksi?
Siru lähti kävelemään kohti rappusia, mutta jokin sai hänet vielä kerran pysähtymään ja vilkaisemaan sängylle. Päivän valossa keppihevonen näytti niin kovin viattomalta kapistukselta. Olisihan aika hauskaa näyttää keppihevonen Hillalle, vaikka hän ei mummon mukaan muuta saisikaan siitä kertoa. Mitä menetettävää hänellä muka olisi, jos hän sittenkin ottaisi keppihevosen mukaansa? Järkensäkö? Se tuntui kyllä menneen jo aika päivää sitten, Siru pohti ja naurahti lopuksi.
-”Hullu minä taidan jo olla.” Hän totesi ja kävi nappaamassa keppihevosen kainaloonsa ja riensi alakertaan aamupalalle.
Mummo ei voinut olla näyttämättä tyytyväisyyttään kun huomasi keittiöön tullessaan Sirun istuvan pöydän ääressä keppihevonen visusti vierellään.
-”Sillä lailla… Sillä lailla.” hän myhäili itsekseen ja ryhtyi kutomaan villasukkia takkatulen loimutessa.
-”Nukuitko sinä hyvin, kultaseni?” äiti kysyi kaataessaan heille kaikille kupit kahvia.
-”Ihan joo.” Siru vastasi välttelevänä.
-”No hyvä. Ai että tuo sinun keppihevosesi on sitten aidon näköinen. Aivan kun se tarkkailisi meitä siinä pöydänreunalla keikkuessaan. Oletko keksinyt sille jo nimen?”
-”En minä keksinyt.. tai siis, sen nimi on Midas.” Siru takelteli ja yritti esittää olevansa kiinnostuneempi voileivällään olevista kurkuista kuin juuri käynnissä olevasta keskustelusta.
-”Kuinka osuvasti keksitty nimi, noin kauniin kullan värisenä voisikin ajatella, että se on tehty kullasta.”
-”Vai että kullasta? Olisiko sillä myös maagisen Midaksen kosketus?” Mummo huudahti keinutuolistaan.
-”No ei tietenkään oikeasti,” äiti tuhahti. ”Sehän on vain keppihevonen. Miten se muka voisi muuttaa kosketuksellaan mitään oikeasti kullaksi?”
Ja hyvä niin, ajatteli Siru mielessään, oli hyvä asia, että kyseessä oli vain keppihevonen.
Viimein oli vaivaannuttava aamiainen syöty ja Siru ja äiti pääsivät kotimatkalleen. Mummo oli rutistanut molemmat taas hyvästiksi ja Siru oli rapsutellut pitkän tovin Sasua, ennen kuin istuutui autoon. Autossa Siru tajusi, ettei ollut koko eilisenä päivänä eikä tänä aamuna edes vilkaissut puhelintaan ja tästä yllättyneenä hän avasi puhelimensa huomatakseen, että Hilla oli lähettänyt muutaman viestin missä kertoi tallin joulujuhlasta ja kuinka Pampula oli ollut siellä oikein edukseen, sekä Katalta oli tullut vitsikäs tonttutarina, joka oli todennäköisesti kiertoviesti. Siru oli hetken pettynyt kun puhelin ei sisältänyt mitään muuta, mutta totesi pian sen jälkeen, että keiltäpä muilta hän olisikaan viestejä edes odottanut. Ennen Hillan kuvioihin tuloa, ei hän saanut viestejä juuri muilta kuin äidiltään ja Katalta. Ja mitenhän Hilla mahtoi suhtautua siihen, jos Siru alkaisi nyt kulkea joka paikassa keppihevosensa kanssa. Olisiko se heidän uuden ystävyytensä loppu?
Vaikka hevoset ovat kulkeneet läpi elämän rinnallani tavalla tai toisella, olen päätynyt töihin toiselle alalle. Mutta mihinkäs se heppahulluus katoaisi, hevoset ovat osa minua, aina.
- Keppihevonen: Loppusanat - 8.6.2020
- Keppihevonen: 51. Luku - 7.6.2020
- Keppihevonen: 50. Luku - 6.6.2020
Teksti: Katri Kärki, kuvituskuvat: Pixabay
